Suomen ilmavoimamuseo
- Voimasuhteet ja kalusto
- Richard Lorentz
- Lento-osasto Kuhlmey
- Ilmavoimat kesän 1944 torjuntataisteluissa
- Torjuntataistelut
- Valtion Lentokonetehdas
- Jatkosota päättyy
Voimasuhteet ja kalusto
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuun 9. päivänä 1944 oli hävittäjätorjuntaan käytettävissä ollut konemäärä pieni ja ainoastaan Messerschmitt-kalustolla voitiin vastustaja haastaa tasaveroisesti. Neuvostoilmavoimat keskittivät Suomen nujertamiseen kaikkiaan noin 1 500 lentokonetta, jotka pääsääntöisesti toimivat maavoimien lähitukitehtävissä.Tilanne muistutti talvisodan alkuasetelmien voimasuhteita, joskin tällä kertaa Puna-armeijan hävittäjät olivat laadullisesti parempia ja radioilla varustettuja, minkä lisäksi hyökkääjällä oli tukenaan tutkakalustoa ja tehokas kuuntelutiedustelu. Talvisodan pääsääntöisesti huono lentosää ja lyhyet päivät mahdollistivat voimien keskittämisen tärkeimpiin torjuntaoperaatioihin, jonka jälkeen lentäjillä oli mahdollisuus lepoon ja lentokoneita oli aikaa korjata. Vuoden 1944 keskikesän pitkä valoisa aika sen sijaan mahdollisti lentotoiminnan lähes ympärivuorokautisesti, mikä edelleen rasitti sekä lentäjiä että kalustoa.
Majuri Luukkanen hävittäjäkoneessaan lähdössä hälytyslennolle 15.6.1944. SA-kuva.
Voimasuhteet ja kalusto
Suomen ilmavoimien rintamakäytössä olevien lentokoneiden tilanne kesäkuun 1944 alussa
| Lentoyksiköissä | Tehtaissa ja varikoissa | Yhteensä | |
|---|---|---|---|
| Hävittäjät | |||
| Brewster BW | 18 | 3 | 21 |
| Curtiss CU | 15 | 9 | 24 |
| Fiat FA | 18 | 3 | 21 |
| Fokker FRm | 4 | 5 | 9 |
| Fokker FRw | 18 | 8 | 26 |
| Gladiator GL | 5 | 3 | 8 |
| Hurricane HC | 1 | 5 | 6 |
| LaGG-3 LG | 2 | 1 | 3 |
| Morane MS | 31 | 25 | 56 |
| Messerschmitt MT | 38 | 18 | 56 |
| Yhteensä | 150 | 80 | 230 |
| Lentoyksiköissä | Tehtaissa ja varikoissa | Yhteensä | |
|---|---|---|---|
| Pommikoneet | |||
| Blenheim BL | 42 | 8 | 50 |
| DB-3 DB | 5 | – | 5 |
| DB-3F DF | 3 | – | 3 |
| Dornier DN | 9 | 3 | 12 |
| Junkers 88 JK | 13 | 9 | 22 |
| Pe-2 PE | 4 | 1 | 5 |
| SB-2 SB | 17 | 1 | 18 |
| Yhteensä | 93 | 22 | 115 |
| Lentoyksiköissä | Tehtaissa ja varikoissa | Yhteensä | |
|---|---|---|---|
| Tiedustelukoneet | |||
| Dornier Do 22 DR | 1 | 1 | 2 |
| Fokker CX FK | 5 | 4 | 9 |
| Lysander LY | 4 | – | 5 |
| Yhteensä | 10 | 5 | 15 |
| Kaikkiaan | 259 | 107 | 366 |
Neuvostoliiton suurhyökkäykseen kesäkuussa 1944 keskittämät ilmavoimat
| Konevahvuus yhteensä | |
|---|---|
| 13. Ilma-armeija | 852 |
| II Hävittäjäarmeijakunta | 267 |
| Itämeren Laivaston ilmavoimat | 643 |
| Yhteensä | 1762 |
JK-252 Onttolassa kesäkuussa 1944.
Richard Lorentz Kannaksen armeijan ilmakomentajaksi
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen seurauksena viivytystaisteluun joutuneita Suomen armeijan joukkoja Karjalan kannaksella uudelleen organisoitiin 15. kesäkuuta. Armeijan ylipäällikkö Mannerheim alisti kaikki kannaksella toimineet maavoimien joukot yhden johdon alaisuuteen. Kannaksen joukkojen komentajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch. Oeschin esikuntaan Ilmavoimien komentaja puolestaan määräsi tuolloin ilmasotataidon tarkastajana toimineen eversti Richard Lorentzin Kannaksen armeijan ilmakomentajaksi. Ilmakomentajan tehtävänä oli lentojoukkojen taktinen johtaminen ja niiden toiminnan yhteensovittaminen sekä keskenään että alueella toimineiden maavoimien joukkojen kanssa.
Kenraaliluutnantti Karl Oesch. SA-kuva.
Suurhyökkäyksen torjunnan ilmaoperaatiot keskitettiin Lorentzin vastuulle. Näin tiedustelu-, hävittäjä- ja pommituskoneita kyettiin johtamaan mahdollisimman tehokkaasti ja keskitetysti. Lorentzin näkemyksen mukaan Karjalan kannaksella oli valittava kahdesta vaihtoehdosta ilma-aseen tehokasta käyttöä ajatellen. Joko oli pyrittävä viivyttämään vihollista jatkuvalla pommitustoiminnalla tai hankittava ilmaherruus omien maajoukkojen suojaamiseksi vastustajan ilmaterrorilta. Lukumäärällisesti vähäiset hävittäjät eivät riittäneet sekä pommikoneiden että maavoimien suojaukseen samanaikaisesti. Tässä tilanteessa Lorentz valitsi hävittäjäkaluston keskitetyn ja painopisteenomaisen käytön ilmaherruuden saavuttamiseksi – muutoin vihollisen maataistelukoneet ja hävittäjäkalusto olisivat käytännössä saaneet täyden toimintavapauden maavoimia vastaan suunnattuihin hyökkäyksiin. Tämä olisi keskikesän pitkään valoisaan aikaan yhdistettynä voinut romahduttaa pyrkimykset suunnitelmalliseen viivytykseen ja pitävään puolustukseen ryhmittymiseen.
Eversti Richard Lorentz.
Eversti Richard Lorentz.
Lento-osasto Kuhlmey
Kaksi päivää Lorentzin ilmakomentajanimityksen jälkeen Ilmavoimat sai tuntuvaa lisävoimaa saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn saapuessa 17. kesäkuuta Utin kautta Immolaan. Lorentz matkusti paikalle ottamaan vastaan osaston johtajan, everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn. Osasto Kuhlmeyn kalusto tuplasi Lorentzin käytössä olleen hävittäjävoiman määrän ja kasvatti myös pommitusvoimaa noin puolella. Kuhlmey teki tapaamisessa hyvän vaikutuksen Lorentziin, joka oli jo etukäteen miettinyt pitkälle meneviä yhteistoimintajärjestelyjä saksalaisten kanssa. Lorentz esitti, että suomalaiset pommikoneet toimisivat saksalaisosaston kanssa yhteisilmaoperaatioissa, mikä sopi Kuhlmeylle hyvin. Tällä tuli olemaan suuri merkitys myöhemmissä torjuntataisteluissa. Lento-osasto Kuhlmey ei virallisesti ollut alistettu ilmakomentaja Lorentzille, joskin käytännössä se vastaanotti päivittäin käskynsä häneltä ”lentosuorituspyyntöinä”, joita everstiluutnantti Kuhlmey noudatti samalla tavoin kuin vastaavassa asemassa oleva suomalainen komentaja olisi noudattanut tälle annettuja käskyjä.
Everstiluutnantti Kurt Kuhlmey.
Lorentzin toimipaikaksi oli alun perin määrätty Kannaksen armeijan esikunta Savitaipaleella, mutta hän teki kaukonäköisen ratkaisun ja sijoittui Lentorykmentti 3:n valmiiseen johtokeskukseen Lappeenrannan lentokentän lähistöllä. Täältä käsin Lorentzilla olivat käytettävissään sekä hyvät viestiyhteydet että ajanmukainen tilannekuva. Lorentz johti ilmaoperaatioita omalla vastuullaan, mutta pyysi Lappeenrantaan muodostettuun Kannaksen ilma-alueen johtokeskukseen avukseen hävittäjäsektorille Lentorykmentti 3:n komentajan, everstiluutnantti Erik Magnussonin. Pommittaja-asiantuntijaksi, sekä Ilmavoimien ja lento-osasto Kuhlmeyn pommittajien yhteishyökkäysten koordinointia varten hän kutsui Lentorykmentti 4:n komentajan, everstiluutnantti Birger Gabrielssonin. Magnusson oli Lappeenrannassa jo valmiiksi, mutta Gabrielsson joutui matkustamaan paikalle pikaisesti, sillä puhelinkeskustelujen sijaan Lorentz halusi johtaa ilmaoperaatioita kasvotusten alaistensa kanssa.
Everstiluutnantti G. E. Magnusson.
Everstiluutnantti G. E. Magnusson.
Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Gabrielssonin tehtävä oli suomalaisten lentolaivueiden luotsaaminen pommituskohteilleen Magnussonin huolehtiessa pommittajien hävittäjäsaatosta ja Lorentzin hoitaessa yhteistyön lento-osasto Kuhlmeyn kanssa. Ilmakomentajan yhteysupseeriksi Kannaksen armeijan esikuntaan Savitaipaleelle oli määrätty majuri Leo Bremer ja Lento-osasto Kuhlmeyhyn Immolaan kapteeni Jussi Laakso. Tämän lisäksi jokaisella Karjalan kannaksella operoineella armeijakunnalla oli yhteysupseeri Ilmavoimista rynnäkkö- ja pommitustoimintaa koordinoimassa, minkä ansiosta tulenkäytön organisointi oli selkeää ja suoraviivaista. Eri armeijakuntien Osasto Kuhlmeylle osoittamat lentotukipyynnöt kulkivat majuri Bremerin kautta eversti Lorentzille, joka puolestaan välitti pyynnöt kapteeni Laakson kautta Kuhlmeylle. Lento-osasto Kuhlmeyn johdolla puolestaan ei ollut lainkaan ongelmia lentotukipyyntöjen priorisoinnissa ja toteuttamisessa.
Lentorykmentti 4:n komentaja, everstiluutnantti Birger Gabrielsson. SA-kuva.
Lentorykmentti 4:n komentaja, everstiluutnantti Birger Gabrielsson. SA-kuva.
Ilmavoimien käyttö kesän 1944 torjuntataisteluissa
Pommituskalustosta ainoastaan Lento-osasto Kuhlmeyn käytössä olleet Ju-87 Stuka-syöksypommittajat suunnattiin jatkuviin hyökkäyksiin vihollisen eteneviä maajoukkoja – ennen kaikkea linjojen läpi murtautuneita panssarivaunukiiloja vastaan. Raskaampaa pommituskalustoa käytettiin ainoastaan uhkaavimmissa tilanteissa ja tällöinkin mahdollisimman suurella konemäärällä ja pommikuormalla keskitetysti iskien. Vihollisen eteneviä, kilometrien pituisiksi venyneitä marssirivistöjä vastaan hyökkäämistä vältettiin tietoisesti, sillä se olisi edellyttänyt ilmahyökkäyksen suorittamista jonossa suurin etäisyyksin. Pitkän pommitusosaston suojaaminen vähillä hävittäjillä puolestaan olisi ollut käytännössä mahdoton tehtävä. Lorentz katsoi paremmaksi odottaa vihollisen pysähtymistä ja leiriytymistä, jolloin syntyneitä massoittuneita maaleja vastaan hyökättiin mahdollisimman vahvana pommitusosastona jopa 500–1 000 kilon lentopommeja käyttäen. Hyvien radioyhteyksien ansiosta omien pommikoneosastojen johtaminen oli tehokasta ja maalien vaihtaminen jopa lennon ollessa jo käynnissä mahdollista – ja nopeasti muuttuvissa toisinaan myös hyvin tarpeellista.
Stukalaivueen päällikkö antaa ohjaajilleen pommituskohteet. Immola 2.7.1944. SA-kuva.
Pommi-iskujen syvyyttä vihollisen selustaan rajoitettiin tietoisesti vain muutamiin kilometreihin. Näin menetellen oli toisinaan mahdollista jättää hävittäjäsuoja jopa kokonaan pois ja turvautua pommitusosaston suojauksessa radiotiedustelun ja ilmavalvonnan havaintoihin. Tämänkaltaisia taktisia riskejä voitiin ottaa varsinkin viivytysvaiheen päättyessä ja puolustuksen osoittauduttua pitäväksi muun muassa Ihantalan alueen taisteluissa. Ilmavoimien pommikoneiden suojaustoiminta – ennen kaikkea hävittäjäsuojaus – toimi läpi kesän torjuntataisteluiden erinomaisesti, sillä koko aikana ei yhtäkään pommikonetta menetetty vihollishävittäjien alas ampumana.
Pommitustaktiikkaa oli kesällä 1944 mahdollista kehittää edelleen, kun neuvostojoukkojen eteneminen saatiin pysäytettyä ja puolustus vakautettua kestämään vihollisen uudet läpimurtoyritykset. Talin-Ihantalan taisteluista alkaen iskettiin keskitetyin pommikoneosastoin vihollisen täyteen kalustoa ahdettuihin tykistöasemiin, sekä neuvostojoukkojen hyökkäysryhmityksiin. Suomalaisten erinomaisesti toimineen radiotiedustelun ansiosta oli toisinaan mahdollista kohdistaa voimakkaat pommitushyökkäykset neuvostojoukkojen ryhmitysalueille juuri samalla hetkellä, kun vihollisen oli tarkoitus käynnistää läpimurtohyökkäys. Myös vihollisen lähiselustaansa rakentamat ponttonisillat onnistuttiin katkaisemaan käytännössä sitä mukaa, kun niitä saatiin korjatuksi. Useimmiten siltoja vastaan hyökättiin Osasto Kuhlmeyn syöksypommituskalustolla, mutta toisinaan myös Ilmavoimien pommikonein.
Lennonjohdossa on kiirettä, viestejä tulee ja niitä annetaan. Kuvassa kapteeni Kim Lindberg, joka toimi Osasto Kuhlmeyn taistelunjohtajana. 9.7.1944. SA-kuva.
Pommitustaktiikkaa oli kesällä 1944 mahdollista kehittää edelleen, kun neuvostojoukkojen eteneminen saatiin pysäytettyä ja puolustus vakautettua kestämään vihollisen uudet läpimurtoyritykset. Talin-Ihantalan taisteluista alkaen iskettiin keskitetyin pommikoneosastoin vihollisen täyteen kalustoa ahdettuihin tykistöasemiin, sekä neuvostojoukkojen hyökkäysryhmityksiin. Suomalaisten erinomaisesti toimineen radiotiedustelun ansiosta oli toisinaan mahdollista kohdistaa voimakkaat pommitushyökkäykset neuvostojoukkojen ryhmitysalueille juuri samalla hetkellä, kun vihollisen oli tarkoitus käynnistää läpimurtohyökkäys. Myös vihollisen lähiselustaansa rakentamat ponttonisillat onnistuttiin katkaisemaan käytännössä sitä mukaa, kun niitä saatiin korjatuksi. Useimmiten siltoja vastaan hyökättiin Osasto Kuhlmeyn syöksypommituskalustolla, mutta toisinaan myös Ilmavoimien pommikonein.
Lennonjohdossa on kiirettä, viestejä tulee ja niitä annetaan. Kuvassa kapteeni Kim Lindberg, joka toimi Osasto Kuhlmeyn taistelunjohtajana. 9.7.1944. SA-kuva.
Talin-Ihantalan läpimurtohyökkäyksen epäonnistuttua muodostui Puna-armeijan offensiivin seuraavaksi hyökkäyssuunnaksi aluksi Viipurinlahti. Tälläkin suunnalla onnistuttiin eteneminen estämään, jolloin kolmanneksi läpimurtoyrityksen kohteeksi muodostuivat Vuosalmi ja Äyräpää. Näissä Suomenlahden itäpäässä ja Vuoksen vesistön ympäristössä käydyissä torjuntataisteluissa luonteenomaisia olivat pommi-iskut vihollisen ylimenokalustoa, laivakuljetuksia ja täyteen ahdettuja sillanpääasemia vastaan.
Talin-Ihantalan pommituksissa pudotettiin viholliskohteisiin yhteensä 798 tonnin edestä lentopommeja, Viipurinlahdella 151,5 tonnia ja Vuosalmen-Äyräpään taistelussa 537 tonnin pommikuorma.
Stuka-syöksypommittajat saapuvat onnistuneelta pommitusmatkalta. SA-kuva.
Talin-Ihantalan pommituksissa pudotettiin viholliskohteisiin yhteensä 798 tonnin edestä lentopommeja, Viipurinlahdella 151,5 tonnia ja Vuosalmen-Äyräpään taistelussa 537 tonnin pommikuorma.
Stuka-syöksypommittajat saapuvat onnistuneelta pommitusmatkalta. SA-kuva.
Torjuntataistelut
Pommitustoiminnan onnistunutta suoritusta edellytti luonnollisesti menestys hävittäjälentokoneiden välisessä ilmaherruustaistelussa. Ilmaherruudella tarkoitetaan sitä, että toisella keskenään taistelevista osapuolista on hallinnassaan taistelualueen ilmatila. Vielä kesäkuun 1944 aikana ei Suomen ollut vähäisellä hävittäjämäärällä mahdollisuutta saavuttaa ilmaherruutta. Vihollisen ilmaherruus kyettiin kuitenkin kiistämään siellä, mihin omia hävittäjiä milloinkin riitti. Torjuntalennoille pyrittiin keskittämään kaikki käytössä olleet hävittäjät, useimmiten noin 8–20 konetta. Taktisena periaatteena oli lakiparin tai -parven hyökkäys vastustajan saattohävittäjien kimppuun tavoitteenaan sitoa ne ilmataisteluun, kun taas alempi osasto hyökkäsi pommikoneita vastaan. Neuvostoliiton määrällisen ylivoiman vuoksi usein kaikki suomalaiskoneet joutuivat kuitenkin käytännössä sitoutumaan hävittäjätaisteluihin. Aiempien sotavuosien tapaan taistelutapana oli joka tapauksessa hyökätä aina, vastustajan määrällisestä ylivoimasta piittaamatta.
Kuva 11. Lentomestari Eino Ilmari Juutilainen ja luultavasti oberleutnant Hans ”Hannes” Töpfer kesällä 1944.
Juutilaisen lentopäiväkirjan aukeamat kesäkuulta 1944.
Vaikka vihollisen pommituksia ei vähäisellä hävittäjämäärällä kyetty aina estämään, hyökkäykset kuitenkin poikkeuksetta hajottivat pommikoneosastoja, jolloin pommitusten teho ja mahdollisuudet suurten konemäärien hyödyntämiseen laskivat. Lisäksi suomalaisten viholliselle tuottamat jatkuvat konetappiot – keskimäärin noin kymmenen konetta päivässä, kiivaimpina päivinä jopa noin 40 konetta – verottivat väistämättä myös vastustajan käytössä olleiden ohjaajien määrää. Vaikka suurvallan oli mahdollista korvata menetetyt koneet verrattain helposti, ei suurten ohjaajatappioiden paikkaaminen koulutetulla ja taisteluissa karaistuneella henkilöstöllä ollut yhtä vaivatonta. Lähes poikkeuksetta päättyivät hävittäjien väliset kaksintaistelut suomalaisten ohjaajien eduksi, jolloin omat tappiot pysyivät matalina. Kun vielä saksalaisten Messerschmitt-hävittäjien toimitukset alkoivat rullata, kehittyi hävittäjävoimasuhde kesän edetessä suomalaisten kannalta yhä edullisemmaksi lähtötilanteeseen verrattuna.
Juutilaisen lentopäiväkirjan aukeamat kesäkuulta 1944.
Juutilaisen lentopäiväkirjan aukeamat kesäkuulta 1944.
Kesäkuussa suomalaiset ampuivat alas noin 330 vihollisen lentokonetta ja vielä heinäkuussa noin 160. Tappioiden kasvaessa neuvostoilmavoimat menetti lopulta ilmaherruuden ja piti pääosan hävittäjistään tukikohdissa hälytysvalmiudessa tai lennätti niitä omassa ilmatilassaan sulkulennoilla.
Messerschmitt Immolassa 30.6.1944.
Messerschmitt Immolassa 30.6.1944.
Vuoden 1944 torjuntataisteluissa onnistuttiin ensi kertaa tykistötoiminta sitomaan tiiviisti yhteen Ilmavoimien pommi-iskujen kanssa. Nykytermein voidaankin sanoa kyseessä olleen ensimmäinen kerta, kun Suomessa oli käytössä ”Joint fires”-konsepti. Kannaksen armeijan komentaja Oesch ymmärsi hyvin ilmaiskujen merkityksen Puna-armeijan läpimurtojoukkojen murskaamisessa ja antoi lentäjille ja heidän komentajilleen kriittisellä hetkellä työrauhan, mitä Lorentz puolestaan piti suuressa arvossa. Ilmaoperaatioalueen komentaja saattoi alaisineen toteuttaa operaatiosuunnitelmaa ilman ulkopuolisten puuttumista toiminnan johtamiseen. Karjalan kannaksen ajanmukainen ja tehokas ilmasodankäynnin johtojärjestelmä säilyi elokuun alkuun 1944, jolloin se menetettiin Ilmavoimien esikunnan organisoidessa joukkoja uudelleen ja Lento-osasto Kuhlmeyn poistuessa Suomesta.
Pommituslentolaivue 42:n Bristol Blenheim -pommikonetta tankataan Onttolassa kesäkuun lopulla 1944.
3/HLeLV24:n Messerschmitt-koneet lähdössä Lappeenrannan kentältä torjumaan neuvostoliittolaisten lentorynnäkköä tukikohtaa vastaan 2.7.1944.
Valtion Lentokonetehdas
Jatkosodan aikana Ilmavoimien lentokoneiden korjauksista vastasivat Valtion Lentokonetehdas ja Veljekset Karhumäki Oy.Ajanmukaisten koneiden saanti ulkomailta oli sodan vuoksi vaikeaa, joten kotimaiseen tuotantoon kiinnitettiin jatkosodan aikana yhä enemmän huomiota. Valtion Lentokonetehtaalta tilattiin Myrsky-hävittäjää 50 kappaleen sarja ja Humu-hävittäjää 90 kappaleen sarja. Lisäksi oli annettu kokonaan uuden Pyörremyrsky-hävittäjän kehittämistilaus. Myrskyn suunnittelua toisinaan kiirehdittiin ja toisinaan hidasteltiin etupäässä moottorivaikeuksien vuoksi. Näistä lentokonetyypeistä vain Myrsky ehti sota-aikana sarjatuotantovaiheeseen ja 51 konetta luovutettiin Ilmavoimille vuoden 1944 loppukesästä alkaen. Humusta ja Pyörremyrskystä ehdittiin valmistaa vain prototyypit.
Myrsky-hävittäjiä Valtion Lentokonetehtaalla. Suomen Ilmailumuseo.
Valtion Lentokonetehtaalla ryhdyttiin varustamaan myös Morane-Saulnier M.S.406 -hävittäjiä alkuperäistä tehokkaammalla, neuvostoliittolaisella Klimov-sotasaalismoottorilla. Ensimmäiset niin kutsutut ”Mörkö-Morane”-koneet luovutettiin rintamakäyttöön heinäkuussa 1944. Vaikka taistelukokemukset jäivät vähäisiksi, ”Mörkö-Morane” osoittautui esikuvaansa verrattuna ylivoimaiseksi hävittäjäksi. Suoritusarvoiltaan se oli Messerschmittin jälkeen Ilmavoimien suorituskykyisin hävittäjä jatkosodassa.
Jatkosodan aikana Lentokonetehtaalla tehtiin korjauksia, asennuksia ja muutostöitä yli 1 200 koneeseen. Uusia lentokoneita valmistui 208 kappaletta. Lentokonetehtaan ja varikoiden rooli korjaustoiminnassa osoittautui sodan aikana ratkaisevan tärkeäksi Ilmavoimien torjuntakyvyn takaajaksi.
”Mörkö-Morane”
Jatkosodan aikana Lentokonetehtaalla tehtiin korjauksia, asennuksia ja muutostöitä yli 1 200 koneeseen. Uusia lentokoneita valmistui 208 kappaletta. Lentokonetehtaan ja varikoiden rooli korjaustoiminnassa osoittautui sodan aikana ratkaisevan tärkeäksi Ilmavoimien torjuntakyvyn takaajaksi.
”Mörkö-Morane”
Jatkosota päättyy
Neuvostoliiton suurhyökkäys tyrehtyi Kannaksen rintamalla suomalaisten torjuntavoittoihin heinäkuun puoliväliin tultaessa. Tuolloin suomalaishävittäjät hallitsivat ilmatilaa ja vihollisen havaittiin välttelevän ilmataisteluja. Syyskuun 4. päivänä 1944 solmittiin aselepo, johon jatkosota päättyi.Jatkosodan aikana Ilmavoimien yksiköt lensivät 50 919 sotalentoa, joiden yhteydessä 1 600 viholliskonetta ammuttiin alas. Lisäksi ilmatorjuntajoukot onnistuivat pudottamaan 1030 ja merivoimat 75 viholliskonetta. Messerschmitt-hävittäjillä oli saavutettu pudotussuhde 25:1. Pommituslennoilla pudotettiin 3 027 tonnia räjähteitä, joista kesän 1944 taisteluissa noin puolet.
Hävittäjälentolaivue 26:n ohjaajia. Oikealta ylikersantti Lehtovaara, luutnantti Louko, kersantti Sipomaa, kersantti Saukkonen. Värtsilän lentokenttä 20.8.1944. SA-kuva.
Suomen Ilmavoimat menetti jatkosodan sotatoimissa 182 konetta, 160 lentäjää kaatuneina ja 24 sotavangeiksi joutuneina. Ilmavoittoja saavutti 155 ohjaajaa. Heistä 87 saavutti ässä-nimitykseen oikeuttavat yli viisi ilmavoittoa. Suomen lentäjä-ässien määrä on maailmanennätys väkilukuun suhteutettuna.
Talvisodan tavoin jatkosota päättyi torjuntavoittoon. Ilmavoimat oli kummassakin tapauksessa myös vahvempi sodan lopussa kuin sen alkaessa.
Talvisodan tavoin jatkosota päättyi torjuntavoittoon. Ilmavoimat oli kummassakin tapauksessa myös vahvempi sodan lopussa kuin sen alkaessa.