Museo Militaria
- Tykistö viivytystaistelussa
- Tykistön käyttö suurtaisteluissa
- Pioneerit kesän 1944 taisteluissa
- Linnoitusrakennusjoukot
- Viestitoiminta kesällä 1944
Tykistö viivytystaistelussa
Asemasodan aikana tykistön määrä oli jonkin verran kasvanut. Talvisotaan verrattuna tykkien määrä oli kolminkertaistunut ja ampumatarvikkeitakin oli runsaasti. Kesän 1944 torjuntataisteluiden alkaessa kenttäarmeijaan kuului 86 kenttätykistö- ja viisi linnoituspatteristoa, muutamia erillisiä pattereita sekä seitsemän mittauspatteria. Tykistössä palvelevien sotilaiden määrä oli noussut yli 50 000 mieheen.Tykistö ei pystynyt toimimaan täysipainoisesti kesäkuun alun suurhyökkäyksen torjunnassa. Neuvostojoukkojen valtava tulivalmistelu ja ilmahyökkäykset katkaisivat viestiyhteydet lähes täysin. Myös tähystysmahdollisuudet olivat valmistelun nostattaman pölyn vuoksi olemattomat. Tykistö ampuikin paljon torjuntoja taistelun äänien perusteella. Ylivoimaisen neuvostotykistön lamauttamiseen vastatykistöammunnalla suomalaisella tykistöllä ei ollut voimavaroja. Ampumatarvikehuolto oli vaikeaa Neuvostoliiton ilmaherruuden vuoksi.
Pääaseman murruttua neuvostojoukot etenivät nopeasti ja saavuttivat pian tykistön tuliasemat. Läpimurrosta ei saatu sekasortoisessa tilanteessa ja viestiyhteyksien katkeillessa tarpeeksi nopeasti tietoa. Tykistö joutui puolustamaan tuliasemiaan suora-ammunnalla ja käsiasein. Kaikkia tykkivaljakkoja ei saatu ajoissa tuliasemiin eikä osaan valjakoista saatu vihollistulen alla tykkejä kytketyksi. Lisäksi suuri osa raskaan tykistön vetotraktoreista oli linnoitustöissä VT-asemassa. Suomalaiset menettivät 10. kesäkuuta 68 tykkiä. Tykkimiehet taistelivat lopulta jalkaväen tapaan vihollista viivyttäen.
Suomen tykistö ei ollut tehokkaimmillaan viivytystaistelussa. Se oli pääosin hevosvetoista ja haavoittuvainen ilmahyökkäyksille. Kantamat olivat lyhyitä, mikä pakotti liikkuvassa sodankäynnissä tiheisiin asemanvaihtoihin. Lisäksi radioita oli vähän eikä puhelinyhteyksiä ehditty rakentaa. Myös ampumatarvikehuolto kangerteli. Vaikka ammuksia oli varikoilla runsaasti, niitä ei saatu ajoissa tuliasemiin. Viipurista taisteltaessa tuliyksiköiltä yksinkertaisesti loppuivat ammukset eikä tykistö voinut enää tukea kaupungin puolustusta.
Vuorikanuunapatteri Pitkärannan suunnalla heinäkuussa 1944.]
Tykistön käyttö suurtaisteluissa
Kesän 1944 taisteluissa suuri merkitys oli suomalaisen tykistön ja kranaatinheittimistön keskitetyllä tulenkäytöllä, jossa useat patteristot ja heittimistö keskittivät tulensa samaan maaliin tai maalialueelle. Tällä tehokkaalla tulenkäytöllä pystyttiin tasaamaan Suomen tykistön lukumääräistä vähyyttä suhteessa Neuvostoliittoon. Patteristoista muodostettiin myös tykistöryhmiä jalkaväen taistelun tukemiseksi. Patteristojen ja tykistöryhmien tuli oli mahdollista keskittää myös yli oman puolustuslohkon rajojen ampumaetäisyyksien ja viestiyhteyksien sallimissa rajoissa. Asemasodan aikana tykistön ja kranaatinheittimistön yhteistyötä oli tiivistetty ja molempien tuli voitiin keskittää samaan maaliin. Tärkeä tulenjohtajan toimintaa etulinjassa helpottanut ja tulen keskittämistä nopeuttanut keksintö oli korjausmuunnin, joka oli otettu käyttöön asemasodan aikana. Vaikka tulen voimakkaan keskittämisen periaate oli sotaa edeltävältä ajalta, sitä ei ollut käytännössä juuri harjoiteltu. Kesän 1944 suurtaistelussa tykistön johtajat joutuivat järjestämään tulen käytön improvisoiden ja ilman vankkaa ennakkokokemusta.
Suomalainen tykkiryhmä asemissa Karjalan kannaksella.]
Vuosalmen taisteluissa JR 7:n komentajana toiminut jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnrooth on todennut:
”Niin kauan kuin on puolustuksen torjuva vaihe, on jalkaväen tehtävänä taata tykistölle mahdollisuus ampua tähystettyä torjuntatulta vihollisen hyökkäysryhmitykseen.”
Korjausmuunnin
Asemasodan aikana tehtiin yksi sodan merkittävimmistä keksinnöistä: Majuri Unto Petäjän kehittämän korjausmuuntimen avulla yksi tulenjohtaja kykeni korjaamaan usean tuliyksikön tulta antamalla korjaukset suhteessa omaan tähystyspisteeseensä. Tämä mahdollisti usean tuliyksikön tulen keskittämisen tehokkaasti.Ennen korjausmuuntimen käyttöönottoa tulenjohtajan oli tiedettävä tuliyksiköiden sijainti voidakseen määrittää tarvittavat korjaukset (määritettävä korjaus ampumasuunnan suhteen). Tämä oli usein monimutkaista, koska tuliyksikkö ja tulenjohtaja harvoin olivat samalla linjalla maalin kanssa. Korjausmuuntimen ansiosta tulenjohtaja saattoi antaa korjauksen omaan tähystyssuuntaansa (tulenjohtopaikalta maalin suuntaan) nähden. Tulenjohtaja saattoi siis nyt antaa tarvittavat korjaukset ikään kuin tuliyksikkö olisi hänen vierellään. Korjausmuuntimet olivat tuliyksiköissä, joissa niiden avulla tulenjohtajan antamat korjaukset voitiin muuntaa tykkien sivusuunnan ja matkan korjauksiksi (vaneriosan ruudukko patterin korjaukset, läpinäkyvä pyörivä kiekko tulenjohtajan korjaukset, pystysuunnassa liikkuva levy patterin sivusuunnan korjaukset).
Korjausmuunnin kuvattuna Museo Militariassa.
Ihantala
Suurimman tehokkuutensa tykistö saavutti Ihantalan taisteluissa, joissa koko Ihantalan suunnan tykistön tulen keskittämisestä vastasi eversti Georg Lucander. Ihantalassa muodostettiin kolme tykistöryhmää, minkä lisäksi muutama muu patteristo pystyi tukemaan lohkon taistelua. Teoreettisesti Ihantalan lohkolle oli mahdollista keskittää 21 patteriston ja yhden järeän patterin eli noin 250 tykin tuli. Koska tulta tarvittiin myös naapurilohkojen käyttöön, käytännössä keskitettiin yleensä 6–10 patteriston sekä tiiviisti yhteistyössä toimineen kranaatinheittimistön tuli.
Talin ja Ihantalan taisteluissa puna-armeijan hyökkäysryhmitykset hajotettiin kymmeniä kertoja tykistön ja kranaatinheittimistön tulella. Suurinta ammuskulutus oli 3. heinäkuuta, jolloin tykistö ampui Ihantalassa noin 11 500 laukausta. Kahden taisteluviikon aikana kulutus nousi noin 120 000 kranaattiin. Suomalaisten ampumat kranaattimäärät olivat pieniä verrattuna puna-armeijan kulutukseen. Tulen teho riippuu kuitenkin myös sen tiheydestä eli ajasta, jolla kranaattimäärä ammutaan maaliin. Ihantalassa tulen tiheys maalialueella saatiin niin suureksi, että jopa panssareita tuhoutui. Louhikkoisessa maastossa sirpalevaikutus hyökkäävään tai ryhmittyvään jalkaväkeen oli todella tuhoisa.
Radiomiehenä “Ihantalan ihmettä” rakentamassa (Kalevi Kaipainen, 2003. Suomen sodat viestimiehen silmin)
“Astuin asepalvelukseen Riihimäelle Tykistön Koulutuskeskus 3:een 10.3.1943. Runsaan kuukauden kuluttua minut siirrettiin koulutuskeskuksessa toimineen Korpraalikoulun viestilinjalle, jossa oppilaille annettiin ainoastaan radiokoulutusta. Puhelinkoulutus oli saatu ja alokasajalla ennen valantekoa. Tykkikoulutus oli hyvin vähäistä viestilinjan oppilaille. Viikot ja kuukaudet kuluivat sähkötyksen, radio-opin ja viestiliikenteen harjoituksissa. Radiot olivat VRGK-tyyppisiä Asa-Radio Oy:n valmistamia D-radioita. Sotilasradiosähköttäjän II luokan pätevyystodistuksen sain 14.8.1943.
Siirto rintamalle aseelliseksi radiosähköttäjäksi tapahtui 6.10.1943. Määränpää oli KTR 1 Maaselän kannaksella ja tehtävänä oli tulenjohtueen radiomies. Tukikohtamme sijaitsi Maaselän aseman hotellia vastapäätä olevalla suosaarekkeella, jonka olivat miehittäneet JR 25:n miehet. Majoitus oli korsussa, joka oli hyvin rakennettu. Radiokalustona oli edelleen sama VRGK, jolla olimme koulutuksenkin saaneet. Koska sinä aikana, jolloin olimme etulinjavuorossa – kuukausi edessä ja kuukausi takana – ei sattunut mitään oleellisen vakavia yhteenottoja naapurin kanssa, tapahtui yhteydenotto patteriupseerin radioon päivittäin määrätyn koodiaikataulun mukaan. Yhteyskokeilu suoritettiin harjoituksen takia sähkötyksellä, joka olikin hyvä asia. Torjuntataisteluiden aikana tämä muoto oli näet ainoa mahdollinen, sillä vihollisen alituisen häirinnän johdosta puheyhteyttä ei saanut menemään vasta-asemalle. Korsusta oli tietenkin myös puhelinyhteys, jota käytti tulenjohtaja. Puhelinyhteys oli korsusta myös tulenjohtueen tähystyspoteroon.
Divisioonamme (4. D) siirtyi lepovuoroon vuoden 1944 alussa ja tykistömme uusi sijoituspaikka oli Uunitsan kylä Käppäselän asemalta Äänisjärvelle päin. Majoituimme maanpäällisiin tiloihin, jotka tietysti tuntuivat hieman kodikkaammilta aikaisempaan verrattuna. Koska olimme pois rintamavastuusta, oli päivittäinen ohjelma vuoroin uuden tukilinjan rakentelua ja tietenkin erikoisalamme kertausta. Oli yksiköiden välisiä radioliikennekilpailuja sekä luokkakokeita. Sain itsekin olla päivystäjänä Bertta-asemalla.
Lepovuoromme päättyi 9.6.1944 ja siirto Aunuksen kannakselle alkoi. Koska samaan aikaan alkoi vihollisen massiivinen suurhyökkäys Karjalan Kannaksella, saimme uuden käskyn siirtyä sinne. Saimme ensikosketuksen vihollisemme Perkjärven asemaseudulla, jossa ryhmityimme puolustukseen pitäen asemamme muutaman päivän. Täällä patterimme tulenjohtueelle kävi huonosti. Olimme vaihtamassa miehitystä tulenjohtopaikalla, kun vihollisen kranaatti osui välittömään läheisyyteen. Tulenjohtajamme vänrikki Eero Manninen kaatui välittömästi ja moni miehistön jäsenistä haavoittui jopa kuolettavasti. Itselleni ei sattunut mitään vakavaa. Ainoa, jota voisi sanoa vakavaksi oli se, että lensin ilmanpaineesta selälleni ja selässäni ollut radio vaurioitui. Radio pelasti ehkä henkeni, koska sirpaleet olivat osuneet siihen.
Sota jatkui. Peräännyimme suunnitelmien mukaisesti ja yksikkömme viimeinen asemapaikka oli Ihantalan lohkolla. Radisteista oli melkoinen vajaus, koska jouduimme tekemään työtä vuorotta. Saimme siirtoja toisiin pattereihin. Oli kuitenkin hyvä asia, että taistelupari oli usein tuttu Riihimäellä koulutuksen saanut radisti. Ihantalassa olimme jälleen kerran saaneet uuden tulenjohtajan, jonka nimeä en enää muista. Hän oli saapunut Kadettikoulusta tai RUK:sta ja siellä oli oppilaille kerrottu tykistön tulenjohtueen radiomiesten menetyksistä. Siirtyessämme uuteen tulenjohtopaikkaan tulenjohtaja määräsi radioryhmän noin 300 m päähän omasta paikastaan takamaastoon. Radion ja tulenjohtajan välille vedettiin puhelinyhteys ja näin tulikomennot välitettiin ensin puhelimitse radisteille ja me taas siirsimme komennot tulipatterin. Sitä ennen oli edellinenlähetti hieman haavoittunut ja palannut tulenjohtopaikalle. Luulen, että tämä oli hieman haavoittunut ja palannut tulenjohtopaikalle. Luulen, että tämä oli hyvä opetus uudelle tulenjohtajalle ja radistit, siitä huolimatta, että heitä oli sodan aikana poistunut rivistöstä, pidettiin tästä lähtien tulenjohtajan välittömässä läheisyydessä.
Tulenjohtueen radio käytössä Ihantalassa heinäkuun alussa 1944.
Mieliinpainuva kokemus torjuntataistelujen aikana oli se, kuin sain olla tulenjohtopaikalla radiomiehenä välittämässä tulikomentoja suuren tuli-iskun aikana heinäkuussa. Sen seurauksena käyttöön tuli sanonta “Ihantalan ihme”. Selvisin sodasta “ohiammuttujen” joukossa koettuani sen aikana kuitenkin sodan kauhut asemasodan ja torjuntataistelujen aikana. Yllättävää oli joskus se, että huolto toimi koko rintamallaoloni ajan moitteettomasti, vaikka sijoituksistamme oman yksikön vastaavat eivät aina tienneet mitään.”
Vuosalmi
Myös Vuosalmella suomalaisen tykistön keskitetty tulenkäyttö osoitti voimansa. Tykistö ampui Vuosalmen taisteluissa yhteensä noin 122 000 laukausta ja kranaatinheittimistö noin 85 000 laukausta. Tulitoiminta oli todella kiivasta, sillä määrällisesti tykistöä oli vähemmän kuin Ihantalassa. Suurinta kulutus oli 9. heinäkuuta, kun puna-armeija oman 30 000 kranaatin tulivalmistelunsa jälkeen onnistui ylittämään Vuoksen. Päivän aikana suomalainen tykistö ampui noin 13 500 kranaattia, mikä ylitti jopa Ihantalan taistelun suurimman päiväkulutuksen. Vaikka puna-armeija sai vallattua sillanpääaseman, suomalaisen epäsuoran tulen vaikutus oli suppealla alalla hyökkääjälle tuhoisa. Huolto ja täydennykset suomalaisen tulituksen alla joen yli sillanpääasemaan aiheuttivat myös suuria tappioita.
Tulenjohtajan sotaa Vuosalmella (Veikko Rautalahti, 2003. Suomen sodat viestimiehen silmin)
“RUK:n jälkeen 14.7.1944 tulin täydennyksenä toisen patterin tulenjohtajaksi KTR 15:een Karjalan Kannakselle. Tulenjohtopaikka oli Vuosalmen yhteismetsässä, josta näkyi Äyräpään harjulle. Venäläisillä oli sillanpääasemat joen pohjoisrannalla. Pääjoukot olivat etelärannan harjulla varsin suppealla alueella. 13 patteristoamme, joista vain kolme oli kevyitä, teki selvää jälkeä ahtaalle alueelle sulloutuneista venäläisistä hyökkäysjoukoista. Sora- ja hiekkapilvi oli mahtavaa katsella saksalaisten syöksypommittajien pommittaessa harjua joka yö kello kolmelta. Massiivista tulitusta varten tulenjohtajat välittivät tietoa puhelimella ja radiolla komentajille. Tulenjohto johti vain oman patterin ja kranaatinheittimistön tulta. Krh:lta tilattiin 40 kranaatin iskuja puhelimella kuin kaupasta. Kuvaavaa tälle touhulle oli tulenjohtajien tehtävien vaihto Vuosalmen yhteismetsässä. Edeltäjäni kehotti pitämään topografikarttaa piilossa saappaanvarressa johtuen siitä, että hän oli ammuttanut krh:n iskun omien niskaan. Yksi oli haavoittunut ja tulenjohtajaa haetaan. Iskua ei voinut keskeyttää. Jälkeenpäin tutkin karttaan piirrettyjä tietoja omista linjoista. Komppanian päällikön piirustus oli täysin virheellinen. Tulenjohtajan olisi pitänyt tarkistaa kartan tiedot omista linjoista ja ottaa vastuu omien joukkojen oikeasta sijoituksesta kartalle.
Etulinjassa metsä säilyi ehjänä linjojen ollessa miltei käsikranaatin heittomatkan päässä toisistaan. Aluksi tulenjohtueemme oli noin sadan metrin päässä linjasta komppanian päällikön läheisyydessä. Käytössä oli kahden miehen katetut poterot. Sitten tuli kohdallemme venäläisten tykistökeskitys. Metsästä tuli silppua kymmenessä minuutissa. Totesimme ettei tällaisessa paikassa voi toimia ja siirryimme aivan etulinjan pesäkkeisiin. Tykistötuli meni yli ja metsä pysyi ehjänä. Jalkaväen aseilta oli helppo suojautua. Venäläisten “pikkutiltu” oli melko rauhallinen osuessaan lähelle poteroita. Tilanne rauhoittui, kun ammuin krh:n iskun 40 laukausta vihollisen asemiin jokaisen pikkutiltun jälkeen. Kun luovutimme tj-paikan seuraajille, saimme käskyn puhelinyhteyksien purkamisesta. Puhelinjohdot olisi pitänyt purkaa miltei metrin pätkinä kaatuneen puuston alta. Saimme luvan jättää johdot seuraajille. Vuosalmen lohkolla oli tulenjohtajia kuin Vilkkilän kissoja johtuen tykistön runsaudesta.
Komentajamme Kai Dunder otti minut erikoistehtäviin. Ensimmäinen tehtävä oli rakentaa tulenjohtopesäke ja sen läheisyyteen korsu. Aikaa tähän tehtävään saatiin kolme vuorokautta ja koko patteriston voimat olivat käytettävissä. Ongelmaksi tuli korsun kaivaminen kiviseen moreenimäkeen. Omassa joukossamme oli yksi ammattilaturi. Hänen ehdotuksestaan hankittiin pari kiloa trotyyliä. Korsun paikalla oli kolmen kuution kivi, jonka alle panos kaivettiin. Räjähdyksen tuloksena kivi lensi pitkälle ja maa pehmeni ihan korsun syvyyteen helposti kaivettavaksi. Pesäke ja korsu valmistuivat kolmantena päivänä. Sen jälkeen tehtiin korsuja, pesäkkeitä ja yhdyshautoja pienemmällä kiireellä. Räjähdysaineita ja laturia käytettiin jopa yhdyshautojen tekemiseen. Seuraava tehtävä oli kahden tykin häirintäpatterin aikaansaaminen Vuoksen yli tapahtuvan yhdysliikenteen häiritsemiseksi. Tulenjohtajan ja patterin välille aikaansaatiin suora puhelinyhteys. Maalit laskettiin valmiiksi ja tykit suunnattiin niihin. Tulenavauksen piti olla nopea. Tulenjohtaja soitti ja sanoi: “Ne mulii taas”. Laukaukset lähtivät muutamassa sekunnissa.
Vuosalmella 2.Divisioona teki tykistönsä kanssa kaksi venäläistä armeijakuntaa toimintakyvyttömäksi. Lohkollamme taistellut Ehrnroothin JR 7 vedettiin lepoon 12.7. ja tilalle tuli tulenjohtueemme kohdalle Laguksen joukkoja, JR 57. Jalkaväen osalta tämä joukko oli täydennysten takia melko avutonta. Saimme mm. Pitää silmällä, etteivät nämä livistä pois linjasta. Kuvaavaa oli myös järjetön nikkelivarmistus. Etulinjassa olevat kiväärimiehet ampuivat poteroistaan yläviistoon jopa 500 laukausta yhdessä yössä. Lähellä meitä oli venäläisten valtaama pussi, jota loppuvaiheessa yritettiin vallata. Keskitys raskaalla tykistöllä teki hyvää jälkeä vihollisiin. Pussiin hyökättiin, eikä mitään vastusta saatu. Yksi hyökkääjistä astui kuitenkin miinaan, ja seurauksena koko joukko tuli kuin jänikset takaisin omiin asemiin.”
2./KTR 15 sotapäiväkirjasta poimittua (SPK 15715, KA)
14.7.1944 patterin yksi tykki asetettiin käyttökieltoon, koska “katkoi johtorenkaita”. Seuraavan päivän tulitoimintaa ajatellen patterilla oli vain yksi käyttökelpoinen tykki, jolla pystyttiin ampumaan. Käyttökelpoiset tykit saatiin heti 16.7.1944 täydennyksinä ja seuraavina päivinä ammuttiin useitakin maaleja patterin voimin. Vihollinen toteutti hyökkäyksiä yöaikaan useina öinä ja esimerkiksi 21.7. raportointiin vilkkaasta häirintätulesta vielä Vuosalmen taistelun päätyttyä. Vihollisen tykkituli takamaastoon oli loppunut kokonaan 22.7. Patteri piti samat asemat 26.7. iltaan saakka, jolloin patteriupseerin käskyllä siirryttiin uusiin asemiin.
Insinöörit kesän 1944 taisteluissa
Karjalan kannas
Asemasodan aikana pioneerijoukot olivat rakentaneet puolustusasemien suojaksi jalkaväki- ja panssarimiinoitteita. Karjalan kannaksen 70–80 kilometrin pääaseman edessä oli ohuessa miinoitteiden ketjussa noin yksi jalkaväkimiina rintamametriä kohden. Panssariurilla etulinjan takana oli kahden kilometrin syvyisellä vyöhykkeellä noin 25 000 panssarimiinaa. Suurhyökkäyksen tulivalmistelu tuhosi murtokohtien miinoitteet ja helpotti jalkaväen ja panssarivaunujen tunkeutumista asemiin. Omien joukkojen ja siviiliasutuksen vuoksi selustan kohteiden riittävä suluttaminen ei ollut mahdollista. Valmisteluja oli silti tehty ja kohteita tiedustelu VT-linjan tasalle.
Suomalaiset pioneerit miinoittamassa tietä kesäkuun lopulla 1944 Ihantalassa.
Viipurin alueen siltojen hävitysvalmistelut jouduttiin suorittamaan parin päivän aikana ilman valmiita suunnitelmia ja etukäteen varattua materiaalia. Sekavassa tilanteessa vihollisen lähituntumassa toimineet pioneerit suorittivat tehtävänsä eivätkä liittyneet osin sekasortoisesti vetäytyvien sotilaiden joukkoon. Viipurin sillat saatiin tuhottua kulkukelvottomiksi, mikä osaltaan mahdollisti puolustukseen ryhmittymisen Kivisalmen länsipuolelle. VKT-linjan torjuntataisteluihin pioneerit osallistuivat myös kiväärimiehinä sekä panssaritorjunta-aseilla.
Siltaa tuhotaan Viipurin lähistöllä kesäkuussa 1944.
2. komppania / PionP 34 sotapäiväkirjasta poimittua (SPK 19918, KA)
Pioneeripataljoona 34:n 2. komppania sai illalla 10.6.1944 tiedon puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisesta. Pioneerikomentaja piti tilanneselostuksen pataljoonan komppanian päälliköille ja jakoi tiedon vihollisen nopeasta etenemisestä Valkeasaaren ja Kuokkalan suunnalla. Komppania keskittyi suurhyökkäyksen ensimmäisinä päivinä sulutteiden tekemiseen ja (panssari)miinakenttien rakentamiseen. Pataljoonan komentajan käskyllä 15.6. siirrettiin yksi joukkue toisaalle ja määrättiin päällikköä ottamaan yhteys JR 48:n komentajaan. Pataljoonan komentajan käskyllä 16.6. komppania toimi JR 11 lohkolla VT-linjalta vetäydyttäessä. Seuraavana päivänä viimeiset joukot vetäytyivät ja sulutuskalusto luovutettiin JR 11:n pioneerijoukkueelle. 18.6. komppania panosti Heinjoen sillan. 21.6. pioneerikomentajan käskyllä komppania siirrettiin kenttävarustöihin JR 11 lohkolla. 22.6. yksi joukkue jätettiin reserviin, jotta läpimenotilanteessa voitaisiin tarvittaessa tehdä kiireellisiä sulutteita. Vaihtelevilla kokoonpanoilla komppania keskittyi kenttävarustöihin ja II joukkue siirtyi JR 11 lohkon oikealle rajalle toistaiseksi päivämäärällä 25.6. Kuitenkin jo seuraavana päivänä II joukkue joutui palaamaan, koska vihollinen oli saanut haltuunsa heidän tukikohtansa. 27.6. koko komppania siirtyi uusiin asemiin. 28.6. komppaniaa käytettiin etulinjassa kaivamaan yhdyshautoja, avaamaan sortunut taisteluhauta ja niin edelleen. Seuraavana päivänä kirjoitettiin, etteivät työt lopulta sujuneet kirkkaan ja tyynen yön takia. Heinäkuun ensimmäinen viikko kului pitkälti kenttävarustöissä. Pataljoonan komentajan käskyllä 7.7. pioneerien tavoitteeksi siirrettiin sulutukset ja esteiden rakentaminen. Suurhyökkäyksen päätyttyä 15.7. oli pioneeripataljoona 34:n 2. komppania II ja III joukkueiden osalta kenttävarustöissä, I joukkue sulutustöissä.
Maantiesiltaa valmistaudutaan räjäyttämään.
1. komppania / PionP 23 sotapäiväkirjasta poimittua (SPK 19644, SPK 19645, KA)
11.6.1944 sai Pioneeripataljoona 23:n 1. komppania päätehtäväkseen VT-linjan osan kunnostamisen. Lisäksi komppania valmisti liukumiinoja ja 4 kg kasapanoksia. 14.6. II joukkue miinoitti Korpikylän tien 220 panssarimiinalla iltaan mennessä. 15.6. aamuna Erillinen Pataljoona 6 sai komentajaltaan vetäytymiskäskyn, koskien samalla komppanian III joukkuetta. Joukkue palasi 1. komppaniaan ilman tappioita. Komppania käskettiin miehittämään asemat VT-linjalta. Komppania siirtyi Voutilaan iltapäivästä 16.6. Seuraavana yönä pataljoonan komentajan käskyllä komppania siirtyi jälleen, tällä kertaa Rekiniementien maastoon. I joukkue vetäytyi jalkaväen mukana Valkjärvelle, räjäyttäen matkalla kaksi siltaa ja tien. Valkjärvellä joukkue miinoitti tien 300 laatikkomiinalla ja 18 panssarimiinalla. 18.6. II ja III joukkueet lähtivät miinoitustehtäviin.
Seuraavan parin päivän aikana komppania siirtyi uudelleen muutaman kerran. Vihollisen etenemisen vuoksi marssisuunta muuttui 19.6. Samana päivänä edessä oleva jalkaväen viivytysosasto joutui vetäytymään, joten komppanian oli siirryttävä. Miinoittamaan jäi I joukkueen 3. ryhmä, joka vetäytyi vasta vihollisen jalkaväen lähestyessä. 20.6. aamuyöstä I joukkue miinoitti Talin linjalla Mainikkalasta Viipuriin päin, asentaen maahan 1594 miinaa, joista 1100 laatikkomiinoja. Vihollisen ilmavoimat hankaloittivat tehtävää merkittävästi ja ilmapommituksessa haavoittui yksi pioneeri. Miinoitustehtävä kesti läpi yön.
22.6. komppania siirtyi Ihantalajärven rannalle. 23.6. vihollinen ampui tykistökeskityksen lohkolle, jossa kaatui useita miehiä, mukaan lukien kaksi upseeria. Samana päivänä komppania sai käskyn siirtyä Vakkilan kylän alueelle suojaisampaan paikkaan. Puolenyön aikaan tuli käsky miinoitustehtäviin koko komppanian voimin. Varhain aamulla 25.6. Erillinen Pataljoona 28:n lohkolla alkoi vihollisen hyökkäys tykistötulen tukemana. Pataljoonan komentaja antoi vetäytymiskäskyn, ja 1. komppania vetäytyi muun joukon mukana. Komppania alistettiin JR 6:lle. Pataljoonan komentajalta tuli hyökkäyskäsky 27.6., jossa kahden komppanian voimin hyökättäisiin kukkula 33:lle. Vihollisen ylivoimasta huolimatta kolmen hyökkäyksen jälkeen kukkula saavutettiin, raskain omin tappioin. 28.6. Komppania joutui vihollisen saartamaksi, kärsien tappioita ilmapommeista ja tykistötulesta. Tulevina päivinä tehtäviin kuului miinoittamista sekä muutaman sillan panostukset. 30.6. räjäytettiin Vakkilan-Ihantalan silta. Heinäkuun ensimmäinen viikko kului komppanian osalta kenttävarustöissä, 7.7. alkaen pitkälle heinäkuuhun koulutusta ja pioneeriharjoituksia.
Aunus ja Maaselän kannas
Aunuksen kannaksella toimi neljä pioneeripataljoonaa ja yksi pioneerikomppania. Vetäytymisen alkaessa pioneerien tehtävänä oli varmentaa Syvärin ylitys kuuden sillan kautta ja ylityksen jälkeen hävittää joen yli rakennetut sillat. Myös vetäytymisen varmentamiseksi rakennetut neljä pikasiltaa tuhottiin. Panssarimiinoitteiden avulla vihollisen panssarivaunut pakotettiin sivuteille, jolloin ne eivät päässeet tukemaan suomalaisten selustaan Laatokalta maihinnousun tehneitä vihollisjoukkoja. Maihinnousua torjumaan lähetettiin myös PionP 28, joka kärsi 25 kaatuneen ja 67 haavoittuneen tappiot.Hävityskohteiden valmistelu oli perusteellisesti suunniteltu ja toteutettu. Armeijakuntien pioneeripataljoonat suorittivat hävitysvalmistelut ja divisioonien pioneerit niiden toimeenpanon. Äänisen rannoilta vetäydyttäessä upotettiin järvellä olevia aluksia. Suomen rajalle suuntautuvien teiden ja rautatien sillat räjäytettiin ja rautatien kiskotus tuhottiin radanrepijällä. Lentokenttien kiitoradat räjäytettiin käyttökelvottomiksi.
Polkusillan rakennustöitä Syvärillä kesäkuussa 1944.
Jääkärijoukot ylittävät pioneerien polkusiltaa polkupyörin Syvärin sillanpäässä kesäkuussa 1944.
Ponttonilla kuljetetaan sotilaita ja kalustoa yli Syvärin.
3. komppania / PionP 21 sotapäiväkirjasta poimittua (SPK 19584, KA)
Pioneeripataljoona 21:n 3. komppanian I joukkue oli alistettu JR 44:lle ja heidän vastuullaan oli muutamia päiviä ennen juhannusta, noin 21.6.1944, erään maantiesillan räjäyttäminen Syvärin suunnalla. I joukkueen siirrosta mainitaan Pioneeripataljoona 21:n 3. komppanian sotapäiväkirjassa (SPK 19584, KA) kesäkuun 1944 kohdalla. Joukkue oli vielä 24.6.1944 jalkaväen matkassa.
Tiivistelmä tekstistä “Vastasimme sillasta Syvärin suunnalla” (Kansa taisteli 7/1982, Eino J. Karppinen)
I joukkue oli asemissa maantiesillan lähellä. Vetäytyminen Syväriltä oli alkanut jo aikaisemmin, ja 21.6.1944 5. divisioonaan kuuluva JR 44 toimi Pisi-Saarimäki-Sammatus –linjalla. Alistettu I joukkue odotti sillalla vihollisen saapumista panostetun sillan läheisyydessä ja paikalla ollut Eino J. Karppinen on muistellut, että ruokatarvikkeistakin oli huutava pula. Sillan räjäyttämiseen tuli viivästys ja räjäytys kiellettiin toistaiseksi, koska neuvostosotilaiden eteneminen oli jumiutunut. Silta oli kuitenkin panostettu sadoilla kiloilla trotyyliä ja kaikki viritetty räjähdysvalmiiksi. Puna-armeijan kranaatinheitinten tuli iskeytyi lähelle I joukkueen asemia ja joukkueenjohtajakin pelkäsi, että yksi näistä kranaateista osuisi panostettuun siltaan. Keskityksessä haavoittui joitakin joukkueen miehiä, joista Karppinen kertoo muistelmassaan heitä kuvaillen. Pian alkoi tapahtua, kun omien viivytysjoukko saapui vähälukuisena sillan yli ja joukkueenjohtajalle vänrikki Mikko Vahaselle vakuutettiin, ettei omia enää ollut joen toisella puolella. Oli vain ajan kysymys, milloin vihollinen saapuisi. Kun ensimmäiset viholliset havaittiin, eräs pioneeri omatoimisesti päätti räjäyttää sillan. Silta räjähti täydellisesti ja joukkueen tehtävä täytettiin lopulta.
Maantiesillan miinoittamista Pindusissa, Aunuksen Karjalassa.
Pian saapui vihainen kapteeni, joka raivosi joukkueenjohtajalle. Kuulemma omia oli sittenkin ollut joen toisella puolella vielä räjäytyksen aikaan ja olivat joutuneet uimaan yli. Vänrikki vastasi: “Minä olen joukkueenjohtaja. Sillan kautta ette olisi enää päässeet, sitä jo varmisti ruskeatakit.”
Kesä-heinäkuussa 1944 suoritetut hävitykset ja panssarimiinoitteiden aiheuttamat tuhot
Pioneerijoukkojen valmistelemien ja toimeenpanemien hävitysten määrä kesällä 1944 oli suuri:
1 143 maantie- ja rautatiesiltaa, yhteensä noin 22 kilometriä.
31 ajoneuvo- ja polkusiltaa, yhteensä noin 1,2 kilometriä.
934 tiekatkoksen ja rummun räjäytystä, yhteensä noin 7 kilometriä.
113 ratapenkereen katkoksen ja rummun räjäytystä, yhteensä noin 2 kilometriä.
211 ratakilometrin kiskotuksen hävitystä ja 28 rautatierakennuksen ja -laitteen hävitystä.
132 rautatievaunun ja 5 veturin hävitystä polttamalla.
101 laivaa, proomua, lossia ja venettä.
33 laituria, telakkaa ja patoa, yhteensä noin 1,5 kilometriä.
20 lentokentän hävitystä.
237 kilometriä puhelinlinjoja ja 30 puhelinkeskusta.
90 korsua ja pesäkettä tuhottiin.
37 tuotantolaitosta ja varastoa.
839 rakennusta, majakkaa ja tähystystornia.
Hävityksiin käytettiin yhteensä lähes 350 tonnia räjähdysainetta.
224 panostettua kohdetta jäi vihollisen puolelle niin, ettei hävityksen tuloksesta ole tietoa.
135 vihollisen panssarivaunun arvioidaan tuhoutuneen panssarimiinoitteissa. Vihollisen kesä-heinäkuussa menettämistä panssarivaunuista 15 % aiheutui panssarimiinojen käytöstä.
Linnoitusrakennusjoukkojen toiminta
Kantalinnoittamiseen käytettyjen linnoitusrakennuspataljoonien komentajina toimivat insinööriupseerit. Muu johtohenkilöstö ja ammattimiehet koostuivat reserviläisistä. Pääosa miehistöstä oli työvelvollisuuslain perusteella palvelukseen kutsuttuja. Nostomiehistä ja työvelvollisista perustettiin lisäksi erillisiä työkomppanioita. Suurimmillaan linnoitusrakennus- ja työjoukkojen vahvuus oli kesällä 1944, jolloin yhteisvahvuus oli 36 000 miestä.
Linnoitustöissä Rukajärvellä heinäkuussa 1944.
Hyökkäysvaiheessa 1941 linnoitusrakennus- ja työjoukot tukivat yhtymien etenemistä yhteistyössä pioneerijoukkojen kanssa kunnostamalla teitä ja siltoja ja rakentamalla kenttäsiltoja. Työvoimaa käytettiin myös radankorjaustöihin ja lentokenttien kunnostamiseen sekä esikuntien ja huoltolaitosten tarvitsemien parakkien rakentamiseen. Vuoden 1942 aikana linnoitusrakennusjoukot sitoutuivat pääosin mittaviin tienkorjaustehtäviin Aunuksen ja Maaselän kannaksilla ja Rukajärven suunnalla.
Maaliskuun lopulla 1943 linnoitusrakennusjoukot palautettiin rakentamaan taaempien asemien ammattitaitoa vaativia linnoitteita, kuten teräsbetonisia ase- ja majoituskorsuja, imubetonikorsuja, betonirakenteisia ja kallioon louhittuja taisteluhautoja ja kiviesteitä. Taaempien asemien linnoittamiseen osallistuivat myös reservinä olleet joukot, joiden tyypillisiä tehtäviä olivat taisteluhautojen kaivaminen ja piikkilankaesteiden rakentaminen. Kesään 1944 mennessä linnoitusrakennusjoukoilla oli valmiina tai rakenteilla eri rintamille lähes 6500 erilaista linnoitetta, joista yli 2300 oli betonisia. Taistelu- ja yhteyshautoja oli rakennettu lähes 300 kilometriä ja panssariesteitä noin 120 kilometriä.
Salpalinja
Kesällä 1944 linnoitusrakennusjoukkoja siirrettiin portaittain Karjalan Kannaksella VT-asemasta VKT-asemaan ja siitä Salpa-aseman eteläiselle osalle. Myös Laatokan pohjoispuolen rintamien linnoitusrakennusjoukkojen pääosa siirrettiin lopulta omille lohkoilleen Salpa-asemaan. Lokakuun lopulla 1944 Salpa-asemassa oli noin 3000 asekorsua ja -pesäkettä, 300 linnoitteisiin asennettua panssarivaunutornia ja panssarikupua, 350 kilometriä taistelu- ja yhteyshautoja ja yli 200 kilometriä panssariesteitä. Linja ulottui pohjoisessa Savukoskelle asti, mutta pääosa linnoitteista oli Saimaan eteläpuolella. Linnoitusrakennusjoukot laittoivat käyttökuntoon myös jo välirauhan aikana rakennetut Salpa-aseman linnoitustykistön betonilinnoitteet.
Linnoitusrakennusjoukkojen kotiuttaminen alkoi 24.9. Linnoittamista jatkettiin 900 miehen vahvuisella työvoimalla 20.10. saakka, jolloin Päämaja määräsi työt lopetettaviksi. Päämajan käskyn mukaan yhtymät vastaanottivat linnoitusrakennusjoukoilta kaikkien asemien linnoitteet aseineen ja asemia koskevat suunnitelmat ja piirustukset. Kenttäarmeija tukeutui Salpa-asemaan puolustusryhmityksensä säilyttäen ja jatkoi kenttälinnoittamista kotiuttamiseen saakka.
Lotta välittää (Olavi Huhtala 1954, Suomen sodat viestimiehen silmin)
“Heinäkuun alussa 1944 suomalaiset joukot siirtyivät taisteluja käyden Syväriltä Pitkäranta-Loimola- tasalle ns. U-linjalle, jossa taistelut heti leimahtivat käyntiin varsin ankarina. Ylivoimaisin joukoin venäläiset yrittivät murtaa niin VI AK:n oikealla siivellä Laatokasta pohjoiseen puolustautuvan 5.D:n kuin sen naapurin 8.D:n puolustusasemia. Heinäkuun 11. Päivänä käytyjen kiivaiden taistelujen aikana hyökkääjä onnistui murtautumaan sisään mm. mainittujen meikäläisten divisioonien välirajamaastossa Katitsanlammen eteläpuolella sekä vyöryttämään asemiamme parin kilometrin leveydeltä. Osittain hyökkääjä työnnettiin takaisin, mutta 12.7. vihollinen uusi yrityksensä ja nyt syntyi uhkaava tilanne. Saadut tiedot viittasivat silloin siihen, että kyseessä oli kahden divisioonan voimin suoritettu läpimurto tarkoituksena kääntyä 5.D:n takaa etelään Laatokkaa kohti ja näin motittaa mainittu, parhaillaan raivokkaita torjuntataisteluja Laatokan-Nietjärven linjalla käyvä divisioona.
VI AK:n komentaja muodosti tämän johdosta vastahyökkäysryhmän, jota tukisivat 5.D:n ja 8.D:n tykistöt kantomatkojensa puitteissa. Kaikkiaan tykistöä varattiin käytettäväksi 7 patteristoa ja 2 raskasta erikoispatteria, siis meikäläisittäin katsoen melkoinen tulivoima. Allekirjoittanut, joka niihin aikoihin toimin KTR 7:n komentajana, määrättiin johtamaan tykistötoimintaa kyseisessä vastahyökkäyksessä.
Illansuussa siirryimme erään jalkaväkirykmentin komentopaikkaan. Kun sisäänmurto oli tapahtunut divisioonien välirajalla jo heikosti miehitetyllä rintamanosalla, muodostui yhteyskysymys hyvin vaikeaksi, koska kiireessä oli tyydyttävä olemassa oleviin puhelinyhteyksiin ja radiot ottivat täydellisen “yölevon”. Erityisesti 8.D:aan, jonka alueella vastahyökkäys suoritettiin, puhelinyhteys oli heikko, mistä kaukaa ja mitä kiertoteitä lie kulkenutkaan.
Valmistelut järjestettiin siten, että edessä tulenjohtokomentajana toimiva majuri Malminen tulenjohtueineen määrää maalit ilmoittaen ne meille, josta ne edelleen viestitetään patteristoille. Niiden perusteella laadin tulisuunnitelmat, jotka nekin sitten oli viestitettävä patteristoille hyvissä ajoin ennen H-hetkeä, mikä sekin tietenkin oli hyökkäystä tukeville joukoille tiedotettava.
Viestiyhteyksien merkitys tykistölle oli näin kerta kaikkiaan ratkaisevaa laatua. Ja kun yhteydet eivät olleet tätä toimintaa varten rakennetut ja lisäksi kovia taisteluja käytiin muuallakin, tulimme pian huomaamaan, miten vaikeassa asemassa olimme. Muistan vieläkin varsin hyvin tuon tuskaisen yön Lemetin tien varressa olevassa komentoteltassani. Viestiupseerini, silloinen luutnantti ja nykyinen dosentti K. Purasjoki yritti parhaansa yhteyksien pysyttämiseksi kunnossa, mutta vähän väliä ne katkesivat. Epätoivo alkoi vallata mielemme, eikä unesta ollut puhettakaan.
Kun omat keinomme ja voimamme eivät riittäneet, saimme yllättävästi apua. Päiväkirjani kertoo tästä koruttomasti: “Onneksi puh yhteys Malmiselle, lotta välittää, usein poikki”. Sanoin kuvaamaton oli se tunne, minkä koimme, kun juuri ankarimman paineen alla vallitessa ja suurimman kiireen ahdistaessa puhelin hätkähdyttävästi pärisi ja kuin maan alta reipas naisääni kysyi: “Täällä sejase, olen huomannut teidän pyrkivän sinnejasinne, nyt olisi yhteys. Onko vielä asiaa?” Minkälaisen riemunkiljahduksen muuten niin hillitty luutnantti Purasjoki päästikään! Ja kevyt oli allekirjoittaneenkin mieli kiirehtiessään ulkoa telttaan. Ohimennen huusin koko vastahyökkäyksen johdon komentopaikalle, että nyt on yhteys saatu, jolloin sielläkin vallinnut jännitys tämän ilosanoman johdosta heti laski. Useita kertoja yön kuluessa toistui yhteydenotto ja oikean seikkailukertomuksen tapaan apu tuli asiaan aivan viime tingassa. Saimmekin kaikki ajoissa valmiiksi ja 13.7. klo 4.50 alkoivat “putket puhua”. Vihollisen hyökkäys pysähdytetiin ja iltaan mennessä pääpuolustuslinja palautettiin ennalleen. Marsalkan lähettämä kiitos kruunasi lopputuloksen. Taistelun päätyttyä tein 8.DE:lle ilmoituksen kyseisen keskuksenhoitajan toiminnasta ja sen merkityksestä sekä esitin hänet palkittavaksi kunniamerkillä. Edellä kertomani tapaus lyhykäisyydessään on suorastaan malliesimerkki toisaalta viestittäjän kiitettävästä oma-aloitteisuudesta ja sitkeydestä sekä toisaalta ulkoisesti vaatimattomankin viestitehtävän ratkaisevasta merkityksestä. Tällaista viestihenkeä me jatkuvasti tarvitsemme, joten vielä kerran kiitos Teille, Tuntematon Lotta.
Lottia viestitehtävissä.
Sodan jälkeen selvitettiin, kuka tuo tuntematon lotta oli. Kävi ilmi, että hän oli Sirkka-Liisa Peussa, maanviljelijän tytär Koivistolta. Hän liittyi ennen sotia Lotta-Svärd-järjestöön ja sai siellä viestikoulutuksen. Talvisodassa hän palveli puhelunvälittäjänä 4.D:ssa, välirauhan aikana 4.Pr:ssa ja koko jatkosodan ajan 8.D:ssa.”
Viestitoiminta kesällä 1944
Kesän 1944 torjuntataistelujen johtamistoiminnassa viestijoukot joutuivat lukuisten uusien haasteiden eteen. Puhelinyhteyksien runsauden ja toimintavarmuuden vuoksi radioiden käyttö oli vähentynyt asemasodan aikana. Sen vuoksi myös radioiden käyttötaito oli eräissä joukoissa ruostunut ja aiheutti aluksi jonkin verran ongelmia viivytystaistelujen johtamisessa. Suurhyökkäyksen seurauksena koettiin myös huomattavia materiaalitappioita. Kesäkuussa menetettiin Kannaksella kaikkiaan lähes tuhat erilaista kenttäradiota, mikä silloin oli noin viidennes käytössä olleesta kalustosta. Hyökkäyksen ensimmäisenä Valkeasaaressa vastaanottanut 10. divisioona menetti käytännöllisesti katsoen kaiken viestimateriaalinsa. Karjalan kannaksella neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen ja nopean etenemisen jalkoihin jäi runsaasti myös kenttäkaapelia, puhelinkeskuksia ja kenttäpuhelimia. Sen sijaan Itä-Karjalasta kesän 1944 perääntymisvaiheessa viesti- ja sähköalan materiaali saatiin kootuksi varsin hyvin mukaan.
Viestimies puussa Ylä-Viteleen suunnalla kesäkuussa 1944.
Keskuspäällikkönä Kannaksella (Yrjö Sahiluoma, 1999. Suomen sodat viestimiehen silmin)
“Olin kesäkuun alussa lomalla ja 9.6.1944 oli viimeinen lomapäiväni. Saman päivän aamuna ryssä aloitti hyökkäyksen ns. Sormenkärki-tukikohtaa vastaan Valkeasaaren kaistalla. Olin illalla noin 18 aikaan keskuksessa, kun komppaniasta soitettiin ja toivotettiin tervetulleeksi lomalta takaisin. Suomalaiset tekivät 9. päivän iltana vastahyökkäyksen Sormenkärjen takaisin valtaamiseksi, mutta hyökkäyksellä ei onnistuttu saamaan koko menetettyä aluetta takaisin. Olimme saaneet viestiyhteydet rykmentteihin kuntoon illalla. Vihollinen aloitti kesäkuun 10. päivänä hyökkäyksen kovalla tykistökeskityksellä. Aamun ensimmäinen tehtävämme oli laittaa divisioonan komentajan sirpalesuojaan, niin että hän voi sieltä olla yhteydessä yksiköihin. Divisioonan komentajana oli kenraalimajuri Jussi Sihvo. Hän tuli sirpalesuojaan ja kertoi, että ryssä yrittää tulla ryminällä. Muuten Sihvo oli rauhallinen.
Hyökkäyksen alettua tykistötuli katkoi viestiyhteydet etulinjaan. Minä ja pari muuta poikaa lähdimme korjaamaan linjoja. Tehdessämme matkaa etulinjaan huomasimme miehiä hiippailevan metsässä, ei tiellä, kengät kainalossa. Koetin saada heitä menemään takaisin omaan yksikköönsä. Tästä alkoi perättäin juoksu Kannaksella. Tulimme vikapartiosta keskukseen iltapäivällä. Saimme käskyn, että lottien tulee poistua keskuksesta, ja he siirtyivät turvallisemmille alueille. Määräsin keskuksen tehtävään koulutetun pojan, mutta hänen hermonsa eivät kestäneet kauan, koska puhelinliikenne oli kovaa ja yhteydet kehnot. Kävin silloin itse hoitamaan keskusta, mutta yhteyksien saanti oli huonoa yksiköiden ollessa liikkeellä ja linjojen ollessa poikki. Nasta-keskuksen toiminta päättyi illalla Kauhinmäessä.
Olimme iltamyöhällä Raivolassa ja jouduimme mukaan Länsi-Kannaksen viivytystaisteluihin. Ollessamme Uudellakirkolla keskuksessa pitämässä yhteyksiä, meille tuli määräys, että uuden rykmentin tultua ja otettua yhteyksien hoitamisen huolekseen me palaamme komppaniaamme. Eräänä päivänä lohkolle tuli vahvistukseksi Sininen prikaati. Heidän viestijoukkueensa johtaja tuli keskukseemme ja sanoi, että he miehittävät sen ja me saamme palata omaan komppaniaamme. Ehdittyäni olla komppaniassa joitakin tunteja tuli lähetti ja ilmoitti, että minun pitää mennä komppanian päällikön puheille. Menin hänen luokseen ja hän mesosi: “Mitä helvettiä olette jättäneet paikkanne!” Sanoin, että Sinisen prikaatin viestiosasto otti keskuksen hoitoonsa. Komppanian päällikkö sanoi, ettei täällä ole mitään Sinistä prikaatia, johon minä vastasin, ettei ollut, mutta tänään tuli. Päällikkö sanoi: “Määräys peruutetaan, kimpsut ja kampsut auton lavalle ja takaisin!” Menimme takaisin Uudellekirkolle, jossa keskus oli paikallaan. Tavoitin ulkoa vänrikin, otin häntä hihasta kiinni, menimme keskukseen ja sanoin: “Tuossa on puhelin, soita heti meidän päälliköllemme ja kerro, miksi olitte pois, ettekä hoitaneet keskusta. Töppäys on teidän!” Keskuksen pojat olivat nimittäin kuunnelleet puheluja ja kuulleet, että linjojen läpi oli päässyt neljä ryssän hyökkäysvaunua, jolloin he irrottivat keskuskoneen ja lähtivät lipettiin. Totuus oli kuitenkin, että erään suomenruotsalaisen panssarintorjuntatykistön vetovaunut olivat vaihtaneet paikkoja! Me palasimme omaan komppaniaamme.”
Maaselän kautta Ilomantsin torjuntavoittoon (Eelis Meisola, 2001. Suomen sodat viestimiehen silmin)
“Kun Kannaksen suurhyökkäyksen takia joukkoja ryhdyttiin kesäkuussa 1944 vetämään Itä-Karjalasta länteen, 21.Prikaati lähti vetäytymään Karhumäeltä Juustjärven ja Porajärven kautta U-linjalle. Viestikomppanian siirtymistä vaikeutti ankara ajoneuvopula. Sillä oli käytössään vain yksi pieni sotasaaliskuorma-auto. Alueelle oli asemasodan aikana rakennettu aika runsas puhelinverkko, niin että vetäytymisen johtamisyhteydet voitiin muodostaa pääasiassa olemassa olleita linjoja hyväksi käyttäen. Pataljoonankomentajien mukana liikkui aina viestimies, jolla oli pylväskengät, kenttäpuhelin ja pätkä liitäntäjohtoa. Komentajan pysähtyessä ja halutessa yhteyden prikaatin komentopaikalle viestimies kiipesi pylvääseen ja kytki kenttäpuhelimen avojohtolinjaan. Edestä yritettiin purkaa linjoja pois niin paljon kuin ehdittiin ja tarpeettomaksi käyneitä avojohtolinjoja hävitettiin. Radiokalustona oli pääasiassa VRFK-, VRKH- ja Kyynel-radioita. Mikään näistä ei oikein soveltunut liikkuviin sotatoimiin, koska radiot tarvitsivat yhteyksiä varten yleensä lanka-antennin ja maatasot. Kokeilimme kuitenkin aika hyvällä menestyksellä VRFK-aseman käyttöä liikkeen aikana. Yksi viestimies kantoi lähetinvastaanotinlaatikkoa ja käytti radiota. Hänen vierellään kulki toinen viestimies kantaen selässään paristolaatikkoa. Kolmannella viestimiehellä oli tavallista pitempi, kaksijatkoinen johdintako, johon oli kiinnitetty tilapäisantenni. Tällä tavalla saatiin usein jopa 10 km:n pituisia yhteyksiä liikkeenkin aikana.
Prikaatin vetäytyminen päättyi raskaiden taisteluiden jälkeen Ilomantsin itäpuolelle. Heinäkuun lopulla alueelle muodostettiin pääosin Ratsuväkiprikaatista ja 21.Prikaatista Ryhmä R, joka sai tehtäväksi tuhota vastahyökkäyksellä alueelle tunkeutuneen vihollisen. Ilomantsin ankarista mottitaisteluista tuli jatkosodan viimeinen torjuntataistelu.”