Sotamuseo

Kesän 1944 taistelut ja Neuvostoliiton suurhyökkäys

Vuoden 1944 alussa suursodan rintamatilanne muuttui: Neuvostoliitto onnistui murtamaan Leningradin saartorenkaan ja työntämään saksalaiset lännemmäs Viroon. Tämä avasi edellytykset laajempiin sotatoimiin Suomea vastaan sen irrottamiseksi sodasta. Länsiliittoutuneet avasivat Stalinin toivoman toisen rintaman 6.6.1944 tapahtuneella Normandian maihinnousulla, mikä sitoi saksalaisia sille suunnalle.

Jo ennen kesää Neuvostoliitto yritti taivuttaa suomalaiset rauhaan suorittamillaan pommituksilla helmi-maaliskuussa 1944, mutta suomalaisten ilmatorjunta onnistuu torjumaan yrityksen. Suomessa syntyi ns. rauhanoppositio, jonka huomattuaan Saksa lopetti ase- ja viljatoimitukset Suomeen.

Kevään 1944 aikana Neuvostoliitto valmistautui Karjalan kannaksella laajaan operaatioon, minkä valmistelut (mm. joukkojen siirrot, ja etulinjassa lähestymishautojen kaivaminen) eivät jääneet rintamajoukoilta ja tiedustelulta huomaamatta. Hyökkäyksen ajankohta 9.-10.6.1944 ja rajuus yllättivät asemasodan turruttamat suomalaisjoukot.

Suomi joutui pyytämään apua Saksasta: kesäkuussa avuksi Kannakselle saatiin lento-osasto Kuhlmey, osa 303. Rynnäkkötykkiprikaatista sekä 122. Divisioona Viipurinlahdelle. Ryti-Ribbentropp – sopimuksen jälkeen Saksa käynnisti uudelleen suomalaisten erityisen kipeästi tarvitsemat viljatoimitukset ja takasi asetoimitusten jatkumisen.
SA-kuva 160187: Suomalaisten konekivääriasema Jalkaväkirykmentti 50:n lohkolla Ihantalassa elokuun lopulla 1944. Tähän kalliomaastoon päättyi puna-armeijan voittokulku Karjalan kannaksella.

Suomalaisten kolmeen linjaan perustuva puolustusjärjestelmä Kannaksella kuitenkin toimi, vaikka kaksi ensimmäistä murtui ja viimeinenkin hieman notkahti. Myös Laatokan suunnalla käytiin kovat vetäytymistaistelut Syväriltä U-asemaan, jonka lähellä Nietjärvellä neuvostojoukkojen hyökkäys lopulta pysäytettiin. Puna-armeijan viimeinen yritys Ilomantsin suunnalla elokuun alussa niin ikään torjuttiin ja näin avautui tie rauhanneuvotteluille. Menestyksellisiä torjuntataisteluja niiden loppuvaiheessa auttoi Neuvostoliiton tarve siirtää joukkojaan etelämmäs, koska liittoutuneiden maihinnousu Normandiaan oli käynnistänyt "kilpajuoksun Berliiniin".

Aselepo solmittiin 4.9.1944 ja vajaan kahden viikon päästä vastustaja muuttui: välirauhanehtojen mukaisesti Suomen tuli ajaa saksalaisjoukot maasta. Saksa yritti vallata 15.9. vallalta Suursaaren, mutta suomalaiset torjuivat sen. Tästä kahden viikon päästä käynnistyi Lapin sota.
SA-kuva 153768: Vetäytyviä joukkoja Kivennavalla 11.6.1944. Haavoittuneet sotilaat perääntyvät joko omin avuin kävellen tai talutettuina.

Suomen irrottaminen sodasta alkaa - Helsingin pommitukset 1944

Neuvostoliitto suoritti helmi-maaliskuussa 1944 strategisen pommitusoperaation, jonka tavoitteena oli suomalaisten puolustustahdon murtaminen ja pakottaminen rauhantekoon. Pommitukset suuntautuivat usealle paikkakunnalle. Erityisesti Helsinkiä yritettiin pommittaa massiivisesti kolmena yönä. Hyökkääviä koneita oli enimmillään lähes tuhat ja pommeja noin 16 500 kpl, joiden yhteispaino noin 2 600 tonnia. Pommeista alle 1 % osui kohteisiinsa ja Helsinki säästyi täystuholta. Helsingin rakennuksista tuhoutui ja vaurioitui yli 400 mikä oli 6 % rakennuskannasta. Pommituksissa menehtyi yhteensä 146 ja haavoittui 356 henkilöä.

Neuvostoilmavoimien pommitusoperaation epäonnistumiseen on useita syitä. Helsingissä oli vahva ilmapuolustus saksalaisine 88 mm tykkeineen. Pommikonemuodostelmien lähestymisestä saatiin ennakkovaroitukset hyvissä ajoin radiotiedustelulla, ilmavalvonnalla ja erityisesti Saksasta hankituilta tutkilla. Lisäksi saksalaiset lähettivät ensimmäisen pommitusyön jälkeen Helsinkiin yöhävittäjälentueen (I/JG302).

SA-kuva 145535: Helsingin pommitusvaurioita 6.–7.2.1944 tapahtuneessa pommituksessa. Helsinki 8. helmikuuta 1944.

Kaupunkilaisten evakuointi ja riittävät väestönsuojat pienensivät kuolonuhrien määrää. Neuvostoliiton kaukoilmatoimintajoukoilla (ADD) oli myös omat heikkoutensa. Taistelumoraalissa esiintyi puutteita, mikä ilmeni siten, että lentäjät käänsivät koneensa takaisin niiden kohdatessa ilmatorjunnan sulkutulen. Lisäksi Neuvostoliitolla ei juuri ollut käytössään raskaita nelimoottorisia pommikoneita eikä kykyä tutkahäirintään. Neuvostoliitto menetti operaatiossa 30 konetta eli tappiot eivät olleet kovin suuret.

Tutkien avulla saatu ennakkohavainnointikyky ja sulkutulen pelotevaikutus ratkaisivat tilanteen suomalaisten eduksi. On puhuttu ”kolmen yön ihmeestä”, jonka aikana ammuttiin kranaatteja taivaalle enemmän kuin Talin ja Ihantalan torjuntataisteluissa.

On arvioitu, että mikäli kaikki Helsinkiin tarkoitetut pommit olisivat pudonneet kaupunkiin, niitä olisi tullut laskennallisesti yhdeksän metrin välein ja kuolonuhreja arviolta 10 000.

SA-kuva 146719: Santahaminan Ilmatorjuntapatteri. Ilmatorjuntatykki toiminnassa. Helsinki 22. helmikuuta 1944.

Suomalaiset ja saksalaiset toisessa maailmansodassa

Suomen ja Saksan yhteistyöllä on pitkät juuret sotahistoriassa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomesta lähetettiin jääkäreitä Saksaan saamaa sotilaskoulutusta. 1930-luvun lopussa solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, jolloin Saksa ei sekaantunut Neuvostoliiton ja Suomen välisiin suhteisiin ennen kesää 1941.

Jatkosodan aikana rintamavastuu oli pohjoisessa Suomessa saksalaisilla joukoilla, joita oli alueella yli 200 000. Tämä mahdollisti suomalaisten joukkojen siirtämisen etelämpään. Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 seurasi jatkosota, jolloin Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa. Suomen sodantavoitteena oli saada jälleen hallintaansa alueet, joka oli luovutettu Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen. Pari päivää Saksan operaatio Barbarossan alkamisen jälkeen Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä, jolloin Suomessa katsottiin sodan alkaneen. Suomen poliittinen johto oli halunnut Neuvostoliiton hyökkäävän Suomeen ensin. Varsinkin sodan jälkeen Suomessa korostettiin ajatusta, että Suomi kävi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla.

Talvisodan jälkeen Suomen ja Saksan suhteet lähentyivät toisiaan. Vielä talvisodan aikana Saksa ei ollut sekaantunut Suomen rintaman taisteluihin. Suomi hankki Saksasta viljaa ja aseistusta. Saksaa kiinnosti erityisesti Petsamossa olevat nikkelivarannot, joiden ei haluttu päätyvän Neuvostoliiton käsiin. Suomi antoi Saksalle myös luvan kuljettaa alueensa kautta joukkoja Pohjois-Norjaan.

Jatkosodan alettua saksalaiset hyökkäsivät Sallan korkeudella sekä pohjoisessa, missä oli tarkoitus edetä Murmanskiin ja katkaista Neuvostoliitolle elintärkeä Muurmannin rata. Saksalaisten hyökkäykset eivät kuitenkaan onnistuneet ja joukot jäivät asemasotaan haastaviin olosuhteisiin Suomen Lapissa.

SA-kuva 76645: Suomalaisen III Armeijakunnan komentaja kenraali Hjalmar Siilasvuo ja saksalaisen 20. Vuoristoarmeijan komentaja Eduard Dietl aseveljeyden aikana Kiestingissä.

Pitkän sodan aikana saksalaiset tutustuivat Lapissa myös paikalliseen siviiliväestöön. Suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välille syntyi myös suhteita, joita ei pidetty hyväksyttyinä koska samaan aikaan suomalaiset miehet olivat rintamilla. Näistä suhteista syntyi myös lapsia. Vapaa-aikanaan saksalaiset sotilaat osallistuivat myös esimerkiksi urheilukilpailuihin hiihdossa ja pallopeleissä. Lapin olosuhteet kuten hyttysten suuri määrä ja kylmät sekä lumiset talvet olivat suuria haasteita saksalaiselle joukoille Lapissa.

Saksan avulla Suomelle oli hyvin merkittävä rooli jatkosodan aikana. Saksasta saatiin esimerkiksi tutkia ja ilmatorjuntatykkejä, joilla oli tärkeä rooli helmikuun 1944 ilmatorjunnassa. Saksalaisilla rynnäkkötykeillä tuhottiin neuvostopanssareita. Panssarikauhut ja -nyrkit olivat tehokkaita panssarintorjunta-aseita kesän 1944 torjuntataisteluiden aikana. Tämän lisäksi Saksan ilmavoimat ja esimerkiksi lento-osasto Kuhlmey olivat tärkeässä roolissa kesän 1944 taisteluiden aikana. Saksalaisten apu materiaalin, aseiden ja viljan avulla oli merkittävää suomalaisille.

Suomalaisten ja saksalaisten suhteet muuttuivat äkisti syyskuussa 1944, kun jatkosota päättyi rauhaan. Aselepo solmittiin 4.9. ja kaksi viikkoa myöhemmin välirauha. Rauhanehtojen mukaisesti Suomen oli karkotettava Lapissa vielä olevat saksalaiset joukot. Entisestä aseveljestä tuli vihollinen.

Lapin sota syttyi 15.9.1944 ja päättyi 27.4.1945, kun viimeiset saksalaiset olivat poistuneet Norjan alueelle. Vetäytyessään saksalaiset polttivat suuren osan Lapin rakennuksista, tuhosivat siltoja ja aiheuttivat muuta vauriota. Suomalaisten varsinaiset sotatoimet alkoivat 1.10. Tornion maihinnousulla. Suomen armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa jo joulukuussa 1944, jolloin vuoden 1945 aikana Lapin sotaa osallistui nuorimmat ikäluokat, sotaa kutsuttiinkin ”Lasten ristiretkeksi”.

SA-kuva 155340: Panssarinyrkkimies asemissa Ihantalassa Viipurin pohjoispuolella 30.6.1944. Panssarinyrkin tehokas ampumaetäisyys oli 30 metriä ja ase läpäisi suunnatulla polttovaikutuksella 200 mm:n paksuisen panssarin.

Kello 16.45 suomalaiset laskivat lipun Viipurin linnan tornista ja pioneerit räjäyttivät Linnansillan sekä Kivisillan salmen sillan. Vaikka Viipurin kaupunki menetettiin, yhteyden katkaisu mantereeseen osaltaan pysäytti vihollisen etenemisen syvemmälle Suomeen tällä suunnalla. Moskovassa ammuttiin 240 kunnialaukausta tapauksen kunniaksi.

Vihollinen yritti vielä päästä läpi vesistön toiselle puolelle, mutta se lyötiin takaisin Kivisillan salmen länsipuolella Tienhaaran niemellä. Tämän jälkeen vihollinen siirsi hyökkäyksensä painopisteen Juustilankankaan ja Talin suunnalle ja käynnisti myös hyökkäyksen Syvärillä.
SA-kuva 155180: Taistelumaastoa Viipurin pohjoispuolella 26. kesäkuuta 1944.

Valkeasaari 9.-10.6.1944

Huolellisten valmistelujen ja 9.6. tehdyn tunnusteluhyökkäyksen jälkeen Puna-armeija käynnisti mahtavan iskun Valkeasaaren ja Lempaalan välisellä noin 20 km leveällä kaistalla. Sen lähitavoitteena oli päästä Viipuriin 10 päivässä ja sen jälkeen saavuttaa Kymijokilinja pakottaa Suomi antautumaan ehdoitta.

Hyökkäystä varten Neuvostoliitto kokosi lähes 300 000 miestä, 1 600 kenttätykkiä, kymmeniä raketinheittimiä, noin 450 panssarivaunua ja yli 150 rynnäkkötykkiä. Hyökkäystä tukivat lisäksi sadat lentokoneet ja 100 rannikkotykkiä. Kaikkiaan Neuvostoliitolla oli Kannaksella 3 armeijaa: 21. Armeija, 23. Armeija ja 59. Armeija. Niiden ylimpänä komentaja toimi kenraali Leonid Govorov, joka ylennettiin Neuvostoliiton marsalkaksi 18.6.1944. Suomalaisia oli Kannaksella aluksi vähemmän kuin talvisodassa eli noin 75 000 miestä. Tykistöä oli vajaat 300 ja panssarivaunuja noin 100. Voimasuhteet olivat hyvin epätasaiset.

Puna-armeijan isku käynnistyi aamulla klo 04.58 voimakkaalla ilmaiskulla. Tämän jälkeen se aloitti raivoisan ammunnan konetuliaseilla suomalaisten houkuttamiseksi ulos suojakorsuistaan, minkä jälkeen käynnistyi tunteja kestänyt tykistön tuhoamisammunta. Hiekkaiselle maalle rakennetut varsin heikot suomalaisasemat hajosivat ja viestiyhteydet katkesivat. Tuhoamisammunnan jälkeen neuvostojalkaväki käynnisti panssarien tukemana hyökkäyksensä. Alkushokista huolimatta suomalaiset aiheuttivat avomaastossa hyökkääville neuvostojoukoille raskaita tappioita. Suomalaisten tekemät miinakentät olivat liian heikosti tehtyjä, mikä helpotti hyökkääjiä.

Yksittäisinä ilmiöinä voi todeta, että pöllyävä hiekka tukki suomalaisten aseita, risuin ja rautalangoin kootut asemat hankaloittivat sortuessaan liikkumista ja etumaiset neuvostosotilaat olivat juovuksissa (mahdollisesti rangaistuspataljoonien miehiä).

Hyökkäyskärki eteni 10.6. myöhäisiltaan mennessä Joutselän tasolle. Suomalainen Jääkäriprikaati teki Polviselässä vastaiskun, mutta sen voima ei riittänyt ja 21. Armeija eteni pitkin Kivennavan ja Uudenkirkon teitä kohti VT-linjaa, jonne suomalaiset vetäytyivät 12.6.1944 mennessä.

Suomalaisjoukkojen kokonaistappiot Valkeasaaren taistelussa olivat noin 900 miestä, joista noin puolet kaatuneina.Pääosa tappioista kohdistui 10. Divisioonaan kuuluneiden Jalkaväkirykmentti 1:n ja Jalkaväkirykmentti 58:n henkilöstöön.
.

Taustalla SA-kuva 155453: Suomalainen rynnäkkötykki etenee metsäisessä maastossa. Viipurin pohjoispuoli 2. heinäkuuta 1944..

SA-kuva 153069: Keväällä 1944 rakennettuja panssariesteitä Valkeasaaren pohjoislohkolla. Valkeasaari 16. toukokuuta 1944.

Syväriltä U-asemaan 21.6. – 17.7.1944

Pian Viipurin valtauksen jälkeen Neuvostoliiton Karjalan rintama aloitti Maaselän kannaksella hyökkäyksen 21.6.1944 Karjalan kannakselta tutulla kaavalla: raju ilmahyökkäys, tykistö- ja rakettitykistötulitus.

21.6. Puna-armeija hyökkäsi Syvärin yli ja suomalaiset vetivät joukkonsa PSS-asemaan (Pisi – Saarimäki – Sammatus).

23.6. neuvostojoukot tekivät yllättävän maihinnousun Tuuloksessa tavoitteenaan katkaista suomalaisten vetäytymistiet (rautatie ja maantie). Suomalaiset eivät onnistuneet torjumaan maihinnousua, mutta saivat kuitenkin viivytettyä vihollista, että omat joukot saatiin PSS-asemasta ja pelastuivat jäämästä loukkuun.



Taustalla SA-kuva 154435: Vihollisen tykistö tulittaa Tuulosjoen sillanpääaseman eteläpuolta. Tuulos 27. kesäkuuta 1944.

Lopulta suomalaiset saivat pysäytettyä vastustajan etenemisen U-aseman edustalla tykistötulella ja ankarissa lähitaisteluissa Nietjärven luona heinäkuun puolivälissä.

Taistelut hiljenivät Laatokan Karjalassa asemasodaksi 17.7.1944. Puna-armeija menetti näissä noin kuukauden kestäneissä taisteluissa yli 100 panssarivaunua ja runsaasti miehiä, mutta myös suomalaisten tappiot olivat suuret.
SA-kuva 154128: Jalkaväkirykmentti 45:n miehiä vetäytymässä polkusiltaa pitkin Syvärin sillanpääasemista Palteenkylän kohdalla 22.6.1944.

Sekä Suomen Ilmavoimat että saksalainen lento-osasto Kuhlmey moukaroivat hyökkääjän lähtöasemia ja Talin siltoja. Tämä vaikeutti erityisesti panssarihyökkäysten käynnistämistä. Pommeista noin 60 % oli osasto Kuhlmeyn pudottamia.

Suomalaistykistö osoitti kekseliäästi ilmavoimille maalialueita ampumalla ruutukuvioita, jotka saattoi havaita lentokoneesta.

Ihantalan taisteluissa saksalaisilla lähitorjunta-aseilla (panssarinyrkki ja panssarikauhu) oli suuri rooli vihollisvaunujen tuhoamisessa. Niitä oli käytetty menestyksellä jo Siiranmäessä ja käytettiin Vuosalmella. Rohkeat lähitorjuntamiehet tuhosivat niillä yli 100 vaunua kesän 1944 taisteluissa.

Ihantalan taistelun kulminaatiopiste saavutettiin 4.7. Pyöräkankaalla, jossa suomalaistykistö torjui ryntäävän vihollisen. 11.7.1944 mennessä taistelut Ihantalassa hiljenivät asemasodaksi, mutta puna-armeija yritti vielä läpimurtoa Vuosalmella ja Viipurinlahdella.



SA-kuva 155321: Suomalaiset pioneerit miinoittamassa tietä. Ihantala 30. kesäkuuta 1944.

Viipurinlahti 30.6.-10.7.1944

Viipurinlahden alueella ei juurikaan taisteltu ennen kesäkuun loppua eivätkä suomalaiset olleet varustaneet aluetta voimakkaasti. Tilanne kuitenkin muuttui, kun neuvostohyökkäys alkoi juuttua Talin-Ihantalan suunnalla. Neuvostoliiton CVIII Armeijakunta sai tehtäväksi hankkia sillanpää Viipurinlahden länsirannalta ja sitä kautta ryhtyä purkamaan Ihantalan kentille pysähtynyttä tilannetta.

Kesä-heinäkuun vaihteessa puna-armeija aloitti hyökkäykset Suonionsaareen ja Ravansaareen, mutta ne torjuttiin samoin kuin sen ensimmäinen maihinnousuyritys Teikarsaareen.

4.7. Vihollinen aloitti voimakkaat suomalaisasemien ilmapommitukset ja laski savuverhon merelle suojaamaan Viipurinlahden saarille matkaavaa maihinnousulaivastoaan. Maihinnousujoukot ottivat haltuunsa Suonionsaaren, Mäntysaaren ja Ravansaaren. Samana päivänä Teikaria pommitettiin ja vihollinen nousi sinne maihin, mutta lyötiin takaisin rajujen taistelujen jälkeen. Sama kohtalo oli Melansaareen tunkeutuneella vihollisella. Seuraavaa hyökkäystä väsyneet suomalaisjoukot eivät enää kestäneet, vaan sekä Teikarista että Melansaaresta jouduttiin luopumaan. RTR 22 kärsi Teikarissa 50%:n kokonaistappiot.

9.7. puna-armeija käynnisti maihinnousuyrityksen myös mantereelle, jossa rintamavastuu oli saksalaisella 122. Divisioonalla (Greif). Maihinnousualue oli noin 10 kilometriä leveä rantakaista Niemilautan ja Harjuniemen välillä. Saksalaisdivisioonan vastaiskut ja sen tarkka tykistö torjuivat kaikki maihinnousuyritykset. 10.7. tilanne rauhoittui tällä suunnalla

SA-kuva 155656: Virolaisista muodostetun Jalkaväkirykmentti 200:n konepistoolimiehiä asemassaan Viipurinlahden rannalla heinäkuun alussa 1944.


SA-kuva 160093: Hyvin naamioitu kenttätykistön tulenjohtopaikka Viipurinlahdella Vilaniemen lähistöllä Santasaaressa elokuussa 1944.

Vuosalmi

Keskeneräinen VKT-linja kulki pitkin Vuoksen pohjoisrantaa lukuun ottamatta Äyräpään harjanteella sijainnutta sillanpääasemaa. Se oli seitsemän kilometriä pitkä alue Pölläkkälän ja Kyläpaakkolan välissä, mutta syvyyttä sillä oli vain 200–300 metriä. Sillanpääaseman tarkoituksena oli estää neuvostojoukkojen pureutuminen Vuoksen rantaan ja päästä sen korkeimmalta kohdalta johtamaan tykistön tulta Vuoksen toisella puolen oleviin suomalaisasemiin.

Sillanpääaseman puolustaminen oli kuitenkin haasteellista, koska taisteluun jouduttiin "joki selän takana" -tilanteessa. Suomalaisilla Vuosalmella oli 2 divisioonaa, 2 vahvennettua rykmenttiä sekä vahva tykistö. Maavoimien taistelua tukivat Suomen omat ilmavoimat sekä saksalainen lento-osasto Kuhlmey. Mukana oli myös virolaisista vapaaehtoisista muodostettu JR 200.

Puna-armeijan tavoitteena oli puhkaista VKT-linja tässä Vuoksen kapeimmassa kohdassa ja saavuttaa yhteys Talin ja Ihantalan alueelle juuttuneisiin joukkoihin hyökkäyksen jatkamiseksi kohti Suomen sisäosia. Vastustajalla oli käytössään 5 divisioonaa, runsaasti tykistöä, panssareita ja maataistelukoneita.

SA-kuva 158798: Pikakiväärimies tulittaa etumaastossa Vuosalmen sillanpääasemassa.

21.6. Puna-armeija käynnisti sille tyypilliset tunnusteluhyökkäykset, mutta ne torjuttiin.

4.7. käynnistyi venäläisten suurhyökkäys rajulla tykistöiskulla ja maataistelukoneiden tuella. Hyökkäykset johtivat sisään murtoihin, mutta vihollinen kärsi kovia tappioita. 7.7. suomalaispuolustus petti Äyräpäässä ja kahden päivän päästä 9.7. venäläiset ylittivät savuverhon suojassa Vuoksen ja saivat sillanpääaseman sen pohjoispuolelle.

Suomalaiset lisäsivät joukkojaan alueella, suorittivat vastaiskuja ja kovien taistelujen jälkeen tilanne alkoi vakautua. ”Takaisin Vuokseen” vihollista ei kuitenkaan onnistuttu työntämään, mutta 17.7.1944 toiminta rauhoittui asemasodaksi.

Suomalaisten kokonaistappiot Vuosalmen-Äyräpään taisteluissa olivat raskaat: yhteensä 6 000 kaatunutta, haavoittunutta ja kadonnutta. Kiivaimman taisteluviikon aikana 9.-17.7.1944 suomalaisia kaatui noin 2 300. Neuvostoliiton kokonaistappiot olivat 15 000 miestä.

Neuvostojoukot saivat pidettyä saavuttamansa sillanpään, mutta eivät enää yrittäneet laajentaa sitä, koska ryhtyivät siirtämään joukkojaan Baltian suunnalle.

SA-kuva 155425: Tuhottu venäläinen hyökkäysvaunu. Viipurin pohjoispuoli 2. heinäkuuta 1944.

Loppunäytös Ilomantsin korpitaistelut

Kun rintamatilanne Karjalan kannaksella ja Laatokan Karjalassa oli vakautunut, se jatkui vielä kriittisenä Ilomantsin suunnalla. Siellä taisteli jo raskaat tappiot kärsinyt 21. Prikaati, joka oli onnistunut kuluttamaan kahta neuvostodivisioonaa. Oli kuitenkin pelättävissä, että neuvostojoukot pääsisivät etenemään Ilomantsiin ja Joensuuhun johtavalle tielle.

Suomalaiset olivat puolustuksessa Ilajanjärvi-Luovejärvi-Leppävaara maastossa. Päämaja lähetti alueelle lisäjoukkoja, joita komentamaan määrättiin kenraali Raappana. Voimasuhteet olivat tämän jälkeen tasoittuneet ja suomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen 31.7.1944 yöllä.

Tavoitteena oli sivuilta korpia koukaten paloitella vihollisdivisioonat motteihin ja tuhota ne yksi kerrallaan.
SA-kuva 159728: Ilomantsin taisteluiden sotasaalista. Kuva Lehmivaaran motista. 7. elokuuta 1944.

Hyökkäys hieman viivästyi, mm. siksi, että Hattuvaaran lähellä Sikrenvaarassa suomalaiset yllättivät ruokailemassa olleen neuvostojoukon ja joutuivat taisteluun.

Ryhmä Raappanan onnistui 3.8. mennessä motittaa 289. Divisioona Möhkön-Lutikkavaaran alueelle ja 176. Divisioona Vellivaaran-Lehmivaaran alueelle - molemmat kahdessa osassa.

Neuvostoliitto lähetti Kuolismaan tietä pitkin saarroksiin joutuneiden divisioonien avuksi 3 merijalkaväkiprikaatia ja yhden panssariprikaatin. Apujoukkojen kolonna oli ilmatiedustelun perusteella 15 km pitkä. Nämä joutuivat suomalaisten kanssa taisteluun Lehmivaaran motin ja Miikkulanvaaran alueilla ja niiden eteneminen pysäytettiin.

Mottien laukaisuun eivät suomalaisvoimat enää riittäneet, mutta ne purkautuivat itsestään 9.8. aikana neuvostojoukkojen lähdettyä niistä.

Taisteluissa kaatui 227 ja haavoittui 1666 suomalaista. Neuvostojoukkojen kokonaismenetykset olivat 7500 miestä ja ne menettivät kummankin divisioonan raskaan kaluston. Tämän jälkeen Neuvostoliitto ei enää vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista.
SA-kuva 159898: Lehmivaaran motista vallattua sotasaalista. Lehmivaara 9. elokuuta 1944.

Aselepo, välirauha ja Lapin sota

Mannerheimista oli tullut Suomen presidentti 4. elokuuta 1944. Saksa oli lopettanut Suomelle tärkeät vilja- ja asetoimitukset, koska pelkäsi Suomen solmivan erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa. Vilja- ja ase toimitusten jatkamisen ehtona oli sodan jatkaminen Saksan rinnalla.

Ryti takasi henkilökohtaisesti niin kutsutussa Ryti-Ribbentrop -sopimuksessa, että Suomi ei solmi erillisrauhaa hänen toimiessaan presidenttinä. Rytin erotessa presidentin virasta elokuussa, sopimus ei sitonut enää Suomen seuraavaa presidenttiä, Mannerheimia.

Aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä tuli voimaan 4. syyskuuta, mutta puna-armeijan joukot jatkoivat joillain alueilla taistelutoimia vielä seuraavana päivänä. Välirauhan ehdot olivat Suomen kannalta ankarat. Yhtenä rauhanehtona oli Lapissa olevien saksalaisjoukkojen karkottaminen maasta ja suhteiden katkaiseminen Saksaan. Samaan aikaan Suomen oli määrä saattaa armeija rauhan aikaiseen kokoonpanoon ja kotiuttaa joukot.

SA-kuva 166145: Komppanioiden upseerit hyvästelevät kotiutettavia Meltauksessa 30.10.1944. Aselepoehtojen mukaan osa saksalaisiakin vastaan taistelevista joukoista oli demobilisoitava 5.12.1944 mennessä.

Tämän seurauksena Suomen ja Saksan välillä syttyi Lapin sota 15. syyskuuta. Lapin sota päättyi 27. huhtikuuta 1945, kun viimeiset saksalaiset joukot olivat vetääntyneet Lapista Norjan puolelle.

Moskovassa 19. syyskuuta allekirjoitetun välirauhan mukaan Suomelle määrättiin ankarat ehdot. Talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Suomi joutui luopumaan Petsamosta ja vuokraamaan Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi 50 vuodeksi. Armeijan koko oli supistettava 42 000 mieheen, sotakorvauksien määräksi tuli 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, sotasyylliset tuli tuomita taannehtivasti sekä Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöt lakkauttaa.

Kesän 1944 torjuntataisteluissa Suomi säilytti itsenäisyytensä eikä Neuvostoliitto miehittänyt maata. Tappiot olivat suuret taisteluiden aikana. Vuoden 1941 jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana kaatui kuitenkin enemmän suomalaisia kuin kesän 1944 taisteluiden aikana.


Taustalla SA-kuva 160147: Sanoma aselevosta on saapunut etulinjaan. Korsuista on lähdetty liikkeelle suoraan aukealle, jossa vielä muutama hetki sitten oli suojauduttava vihollisen tulelta. Viipuri, Sorvalin rautatiesillan maasto. 4. syyskuuta 1944.