Sotilaslääketieteen museo
- Lääkintähuolto Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa 1944
- Lääkintähuolto Viipurinlahden torjuntataisteluissa
- Kenttäsairaalat kesällä 1944
- Sotasairaalat kesällä 1944
- Yhteenveto
Lääkintähuolto Karjalan Kannaksen torjuntataisteluissa
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ensimmäinen päivä oli vihollisen massiivista tykistötulta. Taistelumaasto peittyi korkealle nousevaan hiekkapilveen. Varsinainen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä. Suomalaisten joukkojen tappiot alkoivat kasvaa päivä päivältä. Sotilaiden vammoista 95 prosenttia aiheutui tykistötulesta, koska lähitaisteluja ei kahden ensimmäisen päivän aikana merkittävästi käyty. Kallovammaisia on arvioitu olleen noin puolet kaikista haavoittuneista.Etulinjan lääkintähuolto
Suurhyökkäyksen alkaessa etulinjan divisioonilla oli kenttäsairaaloiden lisäksi noin 20 pataljoonan tai patteriston joukkosidontapaikkaa. Osa näistä oli asemasodalle tyypillisesti toiminut yhdistettynä. Vihollisen tykistötulen käynnistyttyä siirrettiin Jalkaväkirykmentti 1:n ensimmäisen pataljoonan joukkosidontapaikka lähemmäksi etulinjaa. Tällä tavoin ensihoitoa olisi voitu antaa lähempänä haavoittumispaikkoja. Joukkosidontapaikka joutui etulinjan murruttua kuitenkin jo seuraavana päivänä vetäytymään pataljoonansa kanssa taaksepäin.Eniten lääkintähuoltoa haittasi vihollisen tykistön massakäyttö, joka teki vaikeaksi haavoittuneiden saamisen tulen alta suojapaikkaan ja edelleen lääkintähuollon evakuointikuljetusten piiriin. Evakuointi etulinjasta pataljoonien joukkosidontapaikkoihin tapahtui yleensä kantamalla. Kantajiksi halukkaita oli rivimiehissä liikaakin. Lääkintämiestappiot olivat huomattavia, ja täydennystä otettiin kaasusuojelukomppanioista, jotta etulinjan taistelijoita ei olisi tarvinnut käyttää. Kantajia puuttui tästä huolimatta.
Joukkosidontapaikat vetäytyivät pataljoonansa ja patteristonsa mukana. Muutama JSp menetti tällöin toimintaedellytyksensä lääkintämateriaalin tuhouduttua tai jäätyä viholliselle. Joukkosidontapaikoilta haavoittuneet kuljetettiin yleensä autoilla divisioonan kenttäsairaalaan tai suoraan taemmaksikin.
Haavoittunutta sidotaan suojakuopassa Kannaksella 14. kesäkuuta 1944 (SA-kuva)
Haavoittuneiden kuljetukset viivästyivät ja vaikeutuivat. Tämä oli kesän 1944 vaikein lääkinnällinen asia. Tutuksi käynyt ja usein lähellä toiminut kenttäsairaala oli sekin siirtynyt taakse. Koska kenttäsairaalat Karjalan kannaksella oli asemasodassa ryhmitetty lähelle rintamalinjaa, jouduttiin rintaman murtuessa niitä siirtämään useita kertoja taaksepäin. Tähän taas perääntymisvaiheen autokanta ei tahtonut riittää. Kuljetuskapasiteetti riitti kuljettamaan etulinjan kenttäsairaalan tai sen osan vain niin paljon taaksepäin, ettei se ollut vihollisen välittömässä vaaravyöhykkeessä, ja kuljetus palasi heti noutamaan jotain muuta kiireellisesti evakuoitavaa lääkintä- tai muuta huolto-osaa. Näin ollen kenttäsairaalat olivat siirtojen aikana toimintakyvyttömiä kaikkein kiivaimman vetäytymisvaiheen ajan. Samalla kenttäsairaaloihin saapui enenevästi haavoittuneita. Sairaala saattoi antaa vain välttämättömän ensiavun ja lähettää haavoittuneen suoraan sotasairaalaan, ensi vaiheessa Viipuriin ja myöhemmin Tiuruniemen sotasairaalaan Joutsenossa. Toisinaan potilaita kuljetettiin joukkosidontapaikoilta suoraan Viipuriin tai myöhemmin Joutsenoon, jossa sijaitsi suuri 43. Sotasairaala.
Sotilas muistelee evakuointiaan kesäkuun 10. päivänä: ”Meidät purettiin Viipurin komean sotasairaalan pihaan. Me kävelemään pääsevät riensimme heti sisään. Näky oli masentava: jokainen käytäväkin oli täynnä paareilla makaavia ja seinänvierillä istuvia enemmän tai vähemmän haavoittuneita sotilaita. Eräs hoitajista kysyi ohi mennessään henkilötietoja ja vammaani, vilkaisi reittäni ja lähti. Tuokion kuluttua hän toi lapun kouraan ja kehotti menemään pihassa odottavan kuorma-auton lavalle, joka sitten, kun lasti oli täysi, veisi asemalle.
Haavoittuneiden määrä kesäkuun toisella ja kolmannella viikolla kasvoi. Esimerkiksi Kuuterselän vaikeassa torjuntataistelussa 14.–15. kesäkuuta syntyi suuria tappioita. Jalkaväkirykmentti 48:n kenttäpappi kertoo kuinka ”Kuuterselässä joutui myös JSp keskelle luoti- ja kranaattisadetta. Tilannetta kärjisti se, että sairasautomme oli ammuttu palamaan. Saadaksemme haavoittuneet turvaan lähdin luotisateesta, välillä maahan heittäytyen paikalle vasta tulleiden kenraali Laguksen panssarijoukkojen JSp:lle pyytämään, että ne kuljettaisivat sairasautossaan myös meidän haavoittuneet.”
Jalkaan haavoittunutta kannetaan joukkosidontapaikalla 14. kesäkuuta 1944. Vasemmalla sotilaspastori ja oikealla lääkäri (SA-kuva)
Sotilas muistelee evakuointiaan kesäkuun 10. päivänä: ”Meidät purettiin Viipurin komean sotasairaalan pihaan. Me kävelemään pääsevät riensimme heti sisään. Näky oli masentava: jokainen käytäväkin oli täynnä paareilla makaavia ja seinänvierillä istuvia enemmän tai vähemmän haavoittuneita sotilaita. Eräs hoitajista kysyi ohi mennessään henkilötietoja ja vammaani, vilkaisi reittäni ja lähti. Tuokion kuluttua hän toi lapun kouraan ja kehotti menemään pihassa odottavan kuorma-auton lavalle, joka sitten, kun lasti oli täysi, veisi asemalle.
Haavoittuneiden määrä kesäkuun toisella ja kolmannella viikolla kasvoi. Esimerkiksi Kuuterselän vaikeassa torjuntataistelussa 14.–15. kesäkuuta syntyi suuria tappioita. Jalkaväkirykmentti 48:n kenttäpappi kertoo kuinka ”Kuuterselässä joutui myös JSp keskelle luoti- ja kranaattisadetta. Tilannetta kärjisti se, että sairasautomme oli ammuttu palamaan. Saadaksemme haavoittuneet turvaan lähdin luotisateesta, välillä maahan heittäytyen paikalle vasta tulleiden kenraali Laguksen panssarijoukkojen JSp:lle pyytämään, että ne kuljettaisivat sairasautossaan myös meidän haavoittuneet.”
Jalkaan haavoittunutta kannetaan joukkosidontapaikalla 14. kesäkuuta 1944. Vasemmalla sotilaspastori ja oikealla lääkäri (SA-kuva)
Sotilaiden hoidossa kentällä esiintyi myös hoidollisia huolia. Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa 1944 kiristyssiteen oikeellinen käyttö oli unohtua. Lääkintähuollollisena ongelmana olivat siteen virheellisen käytön aiheuttamat raajakuoliot, joiden vuoksi amputoitiin raajoja suhteellisen lievissäkin haavoittumisissa. Runsaisiin kuoliomääriin kiinnitettiin huomiota kaikissa Kannaksen joukoissa antamalla heinäkuun 1944 alussa määräys kiristyssiteen oikeasta käytöstä.
Tietyt vammat kuten kallo- ja silmävammat pyrittiin siirtämään suoraan sotasairaalan erikoisosastoille. Karjalan kannaksella kallovamman tai silmävamman saaneet siirrettiin torjuntataistelujen ensimmäisinä päivinä Viipuriin, mutta tämän jälkeen Joutsenossa sijainneeseen 43. Sotasairaalaan, jonne komennettiin Helsingistä neurokirurgi Aarno Snellman. Silmälääkärinä toimi väsymättä Signe Löfgren, joka oli tunnettu taitavana silmäkirurgina. Sotavuosien jälkeen hän vastaanotti professorin arvonimen. Mielenterveyden häiriöitä esiintyi niinikään melkoisesti. Kesän 1944 tilanteesta Karjalan kannaksella on kuitenkin arvioitu, että erityisiä psykiatrisia hoitojärjestelyjä Neuvostoliiton hyökkäys ei aiheuttanut, joskin pahimmin järkyttyneiden miesten taistelukyvyn palaaminen kesti tietenkin pitkään.
Lääkintähuollon järjestelyjen tehostamiseksi Länsi-Kannasta puolustaneen IV Armeijakunnan l armeijakunnan lääkäri päätti kesäkuun 17. päivästä käyttää sairaankuljetusyksiköitä kootusti voidakseen koordinoida kuljetuksia. Perustettiin improvisoidusti evakuointielin (Evak-elin 1.), joka keskitetysti tukisi potilassiirtoja kenttäsairaaloista taaksepäin. Siihen koottiin eri henkilöryhmiä ja lääkintämateriaalia, jota 13.SotaS Viipurista lähtiessään oli jättänyt armeijakunnan käytettäväksi. Yksikön muodostivat kirurginen osasto ja sairasautokomppania. Yksikkö siirtyi Nuijamaalle, ja sitä vahvistettiin muilla yksiköillä, muun muassa kuorma-autokomppanialla. Siinä toimivat myös hyvin varustettu leikkaussali kiireellisiä tapauksia varten sekä 50 paikkainen potilasosasto. Uusimuotoisen lääkintähuollon lajittelu-, hoito- ja kuljetuskeskuksen päällikkönä toimi ansiokkaasti lääkintäkapteeni, myöhempi kirurgian professori Olavi Peräsalo. Itse asiassa yli puolet saapuneista haavoittuneista tuli suoraan joukkosidontapaikoista sivuuttaen kenttäsairaalan. Evakuointielimen perustamista ja kesäkuun 17.–18. päivinä toteutettuja järjestelyjä on kuvattu kriittisiksi rintamalohkon lääkintähuollon onnistumisessa.
Lääkintähuoltolaitosten vetäytyminen Karjalan Kannaksella kesäluussa 1944. (Sotilaslääketieteellinen Aikakauslehti)
Tietyt vammat kuten kallo- ja silmävammat pyrittiin siirtämään suoraan sotasairaalan erikoisosastoille. Karjalan kannaksella kallovamman tai silmävamman saaneet siirrettiin torjuntataistelujen ensimmäisinä päivinä Viipuriin, mutta tämän jälkeen Joutsenossa sijainneeseen 43. Sotasairaalaan, jonne komennettiin Helsingistä neurokirurgi Aarno Snellman. Silmälääkärinä toimi väsymättä Signe Löfgren, joka oli tunnettu taitavana silmäkirurgina. Sotavuosien jälkeen hän vastaanotti professorin arvonimen. Mielenterveyden häiriöitä esiintyi niinikään melkoisesti. Kesän 1944 tilanteesta Karjalan kannaksella on kuitenkin arvioitu, että erityisiä psykiatrisia hoitojärjestelyjä Neuvostoliiton hyökkäys ei aiheuttanut, joskin pahimmin järkyttyneiden miesten taistelukyvyn palaaminen kesti tietenkin pitkään.
Lääkintähuollon järjestelyjen tehostamiseksi Länsi-Kannasta puolustaneen IV Armeijakunnan l armeijakunnan lääkäri päätti kesäkuun 17. päivästä käyttää sairaankuljetusyksiköitä kootusti voidakseen koordinoida kuljetuksia. Perustettiin improvisoidusti evakuointielin (Evak-elin 1.), joka keskitetysti tukisi potilassiirtoja kenttäsairaaloista taaksepäin. Siihen koottiin eri henkilöryhmiä ja lääkintämateriaalia, jota 13.SotaS Viipurista lähtiessään oli jättänyt armeijakunnan käytettäväksi. Yksikön muodostivat kirurginen osasto ja sairasautokomppania. Yksikkö siirtyi Nuijamaalle, ja sitä vahvistettiin muilla yksiköillä, muun muassa kuorma-autokomppanialla. Siinä toimivat myös hyvin varustettu leikkaussali kiireellisiä tapauksia varten sekä 50 paikkainen potilasosasto. Uusimuotoisen lääkintähuollon lajittelu-, hoito- ja kuljetuskeskuksen päällikkönä toimi ansiokkaasti lääkintäkapteeni, myöhempi kirurgian professori Olavi Peräsalo. Itse asiassa yli puolet saapuneista haavoittuneista tuli suoraan joukkosidontapaikoista sivuuttaen kenttäsairaalan. Evakuointielimen perustamista ja kesäkuun 17.–18. päivinä toteutettuja järjestelyjä on kuvattu kriittisiksi rintamalohkon lääkintähuollon onnistumisessa.
Lääkintähuoltolaitosten vetäytyminen Karjalan Kannaksella kesäluussa 1944. (Sotilaslääketieteellinen Aikakauslehti)
Lääkintähuolto Viipurista vetäydyttäessä 20. kesäkuuta 1944
Viipurin puolustamiseksi lähetetyn 20. Prikaatin huollon etukomennuskunta saapui kaupunkiin 17. kesäkuuta 1944. Pataljoonien joukkosidontapaikat saapuivat pataljoonien kuljetusten mukana ja olivat toimintavalmiina kaupungissa neuvostoliittolaisten hyökkäyksen alkaessa. Haavoittuneet lähetettiin aluksi naapuriyhtymien kenttäsairaaloihin. Prikaatin oma 53. Kenttäsairaalaosasto ja 53. Lääkintäjoukkue saapuivat Talin asemalle, Viipurin pohjoispuolelle, vasta 20. kesäkuuta kello neljä aamulla. Prikaati päätti sijoittaa ne Tienhaaraan, Viipurin siltojen länsipuolelle, mutta armeijakunnan lääkäri, lääkintäeversti Enkvist kielsi kenttäsairaalaosaston pystyttämisen näin lähelle etulinjaa – rintamahan oli koko ajan perääntymässä.Kun prikaatin lääkäri antoi käskyn lääkintäjoukkueelleen lähettää 20 lääkintämiestä Viipuriin perustettavan sairasautoaseman henkilöstöksi, tehtävään käsketyt miehet kieltäytyivät lähtemästä. Samanaikaisesti prikaatilla oli vain kaksi sairasautoa, ja lääkintämajuri Mäntylän yrittäessä järjestää lisäautoja Viipurin tueksi kieltäydyttiin antamasta autoja kaikilta tahoilta. Mäntylä antoi lääkintäjoukkueensa johtajalle määräyksen lähettää sairaslinja-auto ja kuorma-auto prikaatin komentopaikalle kaupunkiin haavoittuneiden kuljettamiseksi, mutta kuljettajat kieltäytyivät lähtemästä.
Kieltäytymisten taustalla lienevät olleet Viipurin hankala asema siltojen itäpuolella ja samanaikainen vihollisen lähestyminen. Siltojen mennessä poikki miehet olisivat jääneet loukkuun. Ei ole kaukaa haettua sekään, että asianomaiset olivat nähneet epäjärjestyksessä vetäytyviä sotilaita. Lääkintämiesten joukkokieltäytyminen saattoi edesauttaa kuljettajienkin kieltäytymistä.
Joukkosidontapaikoilta saapuneiden ilmoitusten mukaan prikaatilla oli kaupungissa noin 80 haavoittunutta. Kesäkuun 20. päivän aamupäivään mennessä oli armeijakunnalta saaduilla kahdella pakettiautolla ja muutamilla ammusautoilla kyetty evakuoimaan lähes kaikki haavoittuneet, paitsi keskustan itäpuolella Naistensairaalan kellarissa sijainneen IV Pataljoonan JSp:n potilaat, joille pataljoonan lääkäri yrityksistä huolimatta ei saanut järjestettyä kuljetusta.
Vihollisen lähestyessä kaupungin keskustaa lähtivät JSp:lta vielä liikkumaan kykenevät potilaat omin voimin lännen suuntaan. Erään pelastuneen kertoman mukaan lääkäri olisi antanut vaikeasti haavoittuneille rauhoittavan pistoksen ennen vihollisen saapumista. Joukkosidontapaikan lääkäri Pentti Salonen ja lääkintävääpeli Eino Varjola jäivät seitsemän/kahdeksan liikuntakyvyttömän potilaansa luokse. Joukkosidontapaikan myöhemmästä kohtalosta ei ole varmaa tietoa. Kukaan paikalle jäänyt ei palannut sotavankien vaihdossa.
Lääkintähuolto Tali–Ihantalan taistelussa
Lääkintämuodostelmien toimintaedellytyksien ymmärtämiseksi on syytä kuvata Talin taistelua. Toimintaa vaikeutti ennen kaikkea tulen ja liikkeen vaikutus. Maaston erityispiirteenä oli koko alueen mäkien kallioisuus ja kivisyys, mikä toisaalta vaikeutti linnoittamista ja aiheutti tykistötulessa suuria tappioita. Kiivaan taistelun aikana liikkuminen etulinjan takana 4–5 km syvällä vyöhykkeellä oli vaikeaa, ja silloin kun kuljetukset taistelujen aikana olivat välttämättömiä, kuten haavoittuneiden siirroissa, oli turvauduttava yleensä kantamiseen. Näissä oloissa joukkojen kestävyys joutui kovalle koetukselle ja myös lääkintähuollon kenties vaikein pulma konkretisoitui: tehokkaan ensiavun antaminen haavoittumispaikalla ja haavoittuneiden saaminen nopeasti pois taistelualueelta.
Pataljoonien joukkosidontapaikoilta haavoittuneet pyrittiin evakuoimaan jo autoilla. Olennaista taistelulle oli vielä se, että pataljoonat saivat nopeasti uusia tehtäviä uusissa toimintasuunnissa. Vielä on korostettava sitä, että tavan takaa jouduttiin paikallisesti toimimaan epäselvissä tilanteissa, jolloin etulinjan joukoilla ei ollut tietoa huoltoelimistä eikä huoltojohdolla joukoista.
Karjalan kannaksen suurtaistelussa muodostui myös lääkintähuollon painopiste alueen selustaan ja laajemmin Kaakkois-Suomeen. Kenttäsairaaloiden siirtymisiä ei enää tarvittu, koska rintamatilanne Tali-Ihantalassa piti. Taemmalle ryhmitetyistä kenttäsairaaloista muodostettiin myös tilapäisiä evakuointisairaaloita muun muassa rautatien varteen Luumäelle ja Joutsenoon. Näistä potilaat siirrettiin sairasjunilla edelleen Kuusankosken, Lahden, Heinolan ja Mikkelin sotasairaaloihin sekä osin suoraan Sisä-Suomen sairaaloihin. Merkittävimpänä evakuointisairaalana toimi Viipurista Kuusankoskelle siirtynyt 13. Sotasairaala. Osoitetuissa evakuointisairaaloissa oli heinäkuun puolivälissä yhteensä 5 400 potilaspaikkaa.
Lääkintäaliupseeri antaa kentällä ensiapua kesällä 1944 (SA-kuva)
Lääkintähuoltomuodostelmien sijainti Talin ja Ihantalan taistelussa heinäkuun alussa 1944 (Kartta: Sotilaslääk Aikak)
Panssaridivisioonan lääkintähuolto
Panssaridivisioonan huollolla oli erityispiirteensä, jotka johtuivat paitsi divisioonan organisaatiosta (panssarivaunupataljoonat), myös sen taktillisesta käytöstä. Kun otetaan huomioon divisioonan miesmäärä (8 500), lääkintähuolto oli verrattain vahva, joka koostui kahdesta kenttäsairaalaosastosta sekä runsaammasta sairasajoneuvomäärästä. Päällikkölääkärinä toimi lääkintäeverstiluutnantti Reino Virtanen, mutta hän joutui Kannaksen taisteluissa sotavangiksi venäläisten yllättäessä huoltoesikunnan.
Divisioonan Jääkäriprikaati osallistui jo Etelä-Kannaksella Polviselän ja Kuuterselän vaikeisiin torjuntataisteluihin. Nämä aiheuttivat runsaasti haavoittuneita, ja lääkintähuolto kuormittui pahasti. Kenttäsairaalaosastoja pyrittiin Kannaksella käyttämään porrastaen. Haavoittuneet siirrettiin oman kenttäsairaalaosaston ja sairasautojoukkueen voimin aluksi 13. Sotasairaalaan Viipuriin sekä sittemmin Joutsenossa sijainneeseen 43. Sotasairaalaan.
Toinen kenttäsairaalaosasto joutui puolestaan kovaan työpaineeseen Viipurin menetyksen jälkeen, jolloin Panssaridivisioona suoritti kesäkuun lopussa vastahyökkäyksen Tali-Ihantalassa. Huolto oli täälläkin hyvin riippuvainen kuljetuksien onnistumisesta. Yksityiskohtana kerrottakoon, että panssaroituja ajoneuvoja ainakin yksittäistapauksissa kokeiltiin potilaiden evakuointiin etulinjasta. Kesäkuun lopun vaikeissa olosuhteissa divisioonalle osoitettiin määräajaksi myös kaksi ylimääräistä kenttäsairaalaosastoa. Tali–Ihantalan taistelun aikana saapui yötä päivää kenttäsairaalaosastoihin vuorokaudessa noin 60–100 haavoittunutta. Tässä vaiheessa jatkoevakuointi kuitenkin toimi ja kuljetusta kestävät potilaat voitiin hoidon jälkeen siirtää taempiin sairaaloihin.
Heinäkuussa henkilökunta todettiin jatkuvasta työskentelystä jo varsin rasittuneeksi. Lääkintähuollon haasteita kuvaa myös se, että ankarimpien taistelujen laannuttua komennettiin heinäkuun 14. päivänä 29 uutta lääkintäaliupseeria ja saman verran lääkintämiehiä täydennyksenä etulinjan joukkoihin korvaamaan henkilöstötappioita. Lääkintähuollon toiminta jatkui Tali-Ihantalan jälkeen vielä Keski-Kannaksen Vuosalmella, jonne divisioona siirrettiin torjumaan Neuvostoliiton uutta hyökkäystä. Panssaridivisioona menetti kesä- ja heinäkuussa taistelutappioina (haavoittuneina, kaatuneina ja kadonneina) 3 937 miestä. Henkilöstötappioita korvattiin täydennysmiehillä.
Etulinjan naamioitu sidontapaikka taistelujen tauottua Talin lohkolla, 24.7.1944. Oikealla lääkintäluutnantti ja keskellä lääkintäkersantti. Punaisen ristin hihanauhat eivät ole käytössä. (SA-kuva)
Johtopäätöksiä
Vihollisen nopea eteneminen kesäkuussa 1944 tuotti Kannaksen lääkintähuollolle huomattavia vaikeuksia. Painopistealueen joukkosidontapaikat joutuivat pakkotilanteessa siirtämään potilaansa vain ensiavun saaneena taakse. Mahdollisuus saada joukoista yhteys niiden takana olevaan lääkintäkomppaniaan potilasevakuoinnin nopeaksi suorittamiseksi oli katkeilevaa. Vaikeammin haavoittuneen hengissä selviytymisen ratkaisivat usein ensisijaisesti evakuointitaktiset tekijät ja toissijaisesti hoidolliset seikat. Käytännössä henkeä pelastava ensiavun ja kenttäkirurgiaan piiriin tuli päästä nopeasti.Kenttäsairaaloiden johtosuhteet Länsi-Kannasta puolustaneessa armeijakunnassa on myöhemmin herättäneet keskustelua. Länsi-Kannasta puolustanut IV Armeijakunta järjesti kuitenkin pakon sanelemassa tilanteessa hyvin toimivan potilaskuljetusjärjestelmän, vaikkakin eri lailla kuin muut.
Lääkintähuolto ja potilasevakuoinnit on suunniteltava ja valmisteltava riittävän ajoissa ennen taistelujen alkamista. Huollon on pystyttävä toimimaan heti taistelujen alettua ja niiden edetessä sekä myös yllättävissä tilanteissa. Haavoittuneiden evakuointi on haasteellista järjestää, jos liikuntataistelujen aikana ei olla tietoisia joukkojen tilanteesta eikä sairaaloiden sijainnista ja toimintavalmiudesta.
Eri arvioissa kiinnittyy huomio siihen, että Länsi-Kannaksella ei olisi tehty huoltosuunnitelmia mahdollisen vetäytymisen varalta. Taistelujen ajan kokonaissuorituksessa on toisaalta kiistämätöntä se tosiasia, että joukot kuitenkin kyettiin huoltamaan. Marraskuussa 1944 laaditun Päämajan huolto-osaston toimintakertomuksen lääkintähuolto-osassa tuodaan julki: ”Huolimatta siitä, että hiljaisen asemasotavaiheen aikana oli pyritty tulemaan toimeen kaikilla lääkintähuollon aloilla mahdollisimman vähällä henkilö-, materiaali-, kuljetusväline- ja rakennusmäärällä, voitiin aikaisemmin tehtyjen tarkkojen suunnitelmien mukaisesti täyttää kesäkuussa alkaneen kiivaan vaiheen moninkertaisiksi kohonneet vaatimukset sotasairaalapaikkojen, kuljetuksiin ja veripalveluun nähden. Evakuointiruuhka muodostui sitäkin suuremmaksi, kun kenttäsairaaloiden siirtojen takia kenttäarmeijan potilaspaikkamäärä huomattavasti aleni.”
Lääkintähuolto Viipurinlahden torjuntataisteluissa
Viipurinlahden puolustamisessa lääkintähuolto oli uusien haasteiden edessä, sillä torjuntataistelut tarkoittivat maihinnousun torjumista, johon laivastommekin osallistui. Viimeiset suomalaiset joukot evakuoitiin Länsi-Kannaksen rannikkolinnakkeilta Viipurinlahden yli juhannuksen alla 1944. Kuljetuksissa lahden yli käytettiin erilaisia aluksia ja lauttoja ja ne oli tehtävä yösydämellä. Virolahdelle sijoitettu sairaalalaiva Seagull II tuki joukkojen siirtoja. Viimeiset lääkintämuodostelmat irtautuivat Kannaksen länsirannan Tiurinsaaresta kesäkuun 22. päivän iltana, joukkosidontapaikka kuormattiin Pakahamin lahden laiturista ja haavoittuneet Joutsimiehen laiturista. Tässä vaiheessa Viipuri oli jo menetetty. Neuvostoliitto jatkoi hyökkäystään lahden yli länteen, jolloin lääkintähuollon tuki kallioisten saarten puolustajille muodostui vaikeaksi.Viipurinlahden lääkintähuolto
Viipurin länsipuolelle Suomenlahden ja Juustilan välille oli kesäkuun 22. päivänä – Viipurin menetyksen jälkeen – muodostettu V Armeijakunta, jonka lääkäriksi saapui lääkintäeversti Väinö Jokela Aunuksen rintamalta. Armeijakunnan oikean laidan, Viipurinlahden länsirannan, puolustustaistelut olivat lääkintähuollolle vaikeat, koska niitä tuli suorittaa mantereella, saarilla ja merellä. Ankara tykistötuli ja vihollisen jatkuva lentorynnäköinti aiheuttivat kallioisissa saarissa suomalaisille runsaasti tappioita. Komppaniatasolla jopa ensiavun anto saarissa, esimerkiksi Teikarsaaressa, oli vaikeata.Haavoittuneet siirrettiin veneillä Viipurinlahden länsirannalle, josta edelleen JSp:lle, jollainen toimi Vilaniemessä. Perääntyviä tai haavoittuneita miehiä myös ui saarista länsirannalle, jolloin hukkumisilta ei vältytty. Ainakin yksi JSp. Viipurinlahden länsirannan Vilaniemessä joutui venäläisten tulituksen kohteeksi. Teikarsaaressa taisteli 4.–5. heinäkuuta kaikkiaan 970 miestä, joista haavoittui, sairastui, kaatui tai katosi 650 eli 67 prosenttia vähän yli vuorokauden kestäneessä taistelussa.
Viipurinlahden saarilla haavoittuneita siirretään maihin länsirannan Vilaniemessä 1.7.1944. Vene naamioitiin puunoksilla (SA-kuva)
Haavoittunutta sidotaan Viipurinlahden länsirannalla kesällä 1944 (SA-kuva)
Armeijakunnan omassa johdossa olivat 15.KS sekä 11. Divisioonaan kuuluva 32.KS Luumäellä. Divisioonalla oli oma kenttäsairaala ja prikaatilla vastaavasti oma kenttäsairaalaosastonsa. Potilasevakuointeihin käytetyt yksiköt oli sijoitettu siten, että V Armeijakunnalle alistettu 15.SAutoK oli Joutsenossa sekä Helsingin alueelta 16. kesäkuuta siirtynyt 31. SAutoK Kuurmanpohjassa ja 33. SAutoK Nuijamaalla. Armeijakunta oli alistanut 10. Divisioonalle vielä 13. SAutoJ:n. Selustan lääkintähuolto oli siis verrattain vahva. Potilaat evakuoitiin edelleen pääosin sairasautoilla tai Vainikkala – Kouvolan rataa pitkin sairasmoottorivaunulla Kuusankoskelle. Neuvostoliiton maihinnousun torjuntataistelut kestivät heinäkuulle saakka.
Eversti Lyytinen palkitsee Vilaniemessä Teiskarin puolustustaistelun lääkintähuollossa kunnostautuneita lääkintälottia 10.7.1944 (SA-kuva)
Viipurinlahden meritaistelun lääkintähuolto kesällä 1944
Laivaston alukset määrättiin 4. heinäkuuta tukemaan Viipurinlahden länsirannan puolustajia, jolloin suuri määrä merimiehiä haavoittui tai menehtyi. Käytettävissä olevat alukset keskitettiin Teikarsaaren puolustustaistelun lähivesille. Meritaistelut kestivät useita tunteja.Tykkivene Uusimaa sai kaksi osumaa ja aluksen oli poistuttava alueelta. Osumista haavoittui 12 miestä, joiden joukossa oli myöhemmin menehtynyt laivan kapteeni. Seuraavassa on yksittäisiä lääkintähuoltoa sivuavia merkintöjä tykkivene Turunmaan sotapäiväkirjasta: ”Klo 16:55 Ylimatr. Paasonen haavoittui keuhkoihin kk-luodista. Klo 17:11 MTV [moottoritorpedovene] 222 kävi vierellämme vieden ylimatr. Paasosen laivalta. Klo 18:16 Kävi saks. tykkiproomu [tykkilautta] sivullamme tuoden 4 haavoittunutta. Klo 18:48 Saks. tykkiproomu kävi sivullamme tuoden 1 kaatuneen ja 4 haavoittunutta. Klo 19:06 VMV [vartiomoottorivene] 222 kävi sivullamme ottaen kaikki saks. ja suomalaiset vaikeasti haavoittuneet.”
Laiva sai tämän jälkeen osuman ja joutui taistelukyvyttömänä poistumaan. Johtoalus tykkivene Hämeenmaa vältti pahimmat osumat, mutta laivalla haavoittui 8 merimiestä, joista pahimmin haavoittuneet evakuoitiin kesken taistelun pois VMV 6:lla kello 18:40. Suomalaisten hyökkäys uusittiin seuraavana päivänä, jolloin aputykkivene Aunukseen osui kolme 100 kilogramman pommia, joista onneksi vain yksi räjähti. Tappiot olivat kolme kaatunutta ja 6 haavoittunutta. Hetkeä myöhemmin aputykkivene Viena joutui venäläisten pommikoneiden kohteeksi laivan saadessa useita osumia. Alus oli hinattava rantamatalikolle, ettei se olisi uponnut. Laivalla kaatui 8 ja haavoittui 1.
Vaikka tykkivene Turunmaalla oli lääkäri, hän on kuvannut, ettei olosuhteiden ja välineittensä osalta voinut varsinaisesti auttaa laivalle evakuoituja haavoittuneita. Heidän vammansa oli jo sidottu omilla aluksillaan. Lievästi haavoittuneet kannettiin etukannen alla olevaan skanssiin odottamaan tilanteen päättymistä. Vaikeasti haavoittuneet määrättiinkin heti evakuoitavaksi pois taistelualueelta rannikolla ankkuroituneeseen sairaalalaiva Seagulliin. Koko heinäkuun 1944 laiva oli huolellisesti naamioituneena ja rantaan kiinnittyneenä Virolahdella. Sen tarkoitus oli toimia etupainotteisena kenttäsairaalaosastona. Tällöin itäisellä Suomenlahdella ja Viipurinlahdella taistelleet merivoimien alukset evakuoivat haavoittuneitaan myös sairaalalaivalle. Seagull II:sta oli oma yhteys moottoriveneillä mantereelle rannikolle, josta oli edelleen maantieyhteys sotasairaaloihin.
Päällikön haavoituttua kuolettavasti tykkivene Uusimaan ensimmäinen upseeri johtaa laivaansa omasta haavoittumisesta huolimatta. Lääkintäaliupseeri sitoo haavoja, Viipurinlahti 4.7.1944. (SA-kuva)
Johtopäätöksiä Viipurinlahden lääkintähuollosta
Neuvostoliiton maihinnousuyrityksen torjunnan lääkintähuolto muodostui monella tavalla vaikeaksi. Pahinta tykistötulen vaikutus oli kaivautumismahdollisuuksien puuttuessa kallioisilla Viipurinlahden länsirannan saarilla. Veneillä tapahtuvat potilasevakuoinnit mantereella sijaitseviin joukkosidontapaikkoihin saattoivat vihollisen lentorynnäköinnin vuoksi olla vaarallisia. Pakkotilanteissa vetäytyviä miehiä myös hukkui. Jos potilas pääsi hengissä mantereella sijainneisiin joukkosidontapaikkoihin, hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä Kymenlaaksossa sijainneisiin kenttäsairaaloihin, joista edelleen Sisä-Suomen sotasairaaloihin.Meritaisteluissakin muodostui potilasevakuointi haasteelliseksi, koska lääkintähuollolla ei useinkaan ollut taaksepäin porrastettua syvyyttä. Evakuointijärjestelyt tapahtuivat tilanteenmukaisesti. Vaikka sodan kuluessa pieniin laivoihin, kuten tykkiveneisiin Uusimaa ja Turunmaa sekä miinalaiva Ruotsinsalmeen, lisättiin tarvittaessa lääkäri, hänelle ei kuitenkaan ollut osoittaa minkäänlaista lääkintähuonetta, vaan välttämättömät lääkintävarusteet oli sijoitettu joihinkin kaappeihin. Käytännössä kyettiin vain ensiapuluonteiseen hoitoon, jonka jälkeen potilas kannettiin keulankannen alla olevaan skanssiin suojaan. Taistelussa käyttökelpoista lääkintähuollon evakuointikalustoa ei myöskään ollut olemassa. Viipurinlahden meritaistelussa noudatettiin siis järjestelyä, jossa pienet nopeat taisteluveneet sukkuloivat laivojen välillä kuljettaen haavoittuneita. Osalle haavoittuneista tuli mahdollisesti pelastukseksi se, että laivojen oli vaurioittensa johdosta vetäydyttävä taistelusta ja potilaat pääsivät nopeasti kenttäsairaalatasoiseen hoitoon.
Toinenkin maihinnousu torjuttiin
Saksalaiset hyökkäsivät Suursaareen 15. syyskuuta 1944, eli Suomen ja Neuvostoliiton 4. syyskuuta aloittaman aselevon jälkeen. Saarta puolustaneen merivoimiin kuuluneen 12. Rannikkotykistörykmentin 28-paikkaisessa sairaalassa toimi kaksi lääkäriä, hammaslääkäri, yksi sairaanhoitaja, kaksi lääkintälottaa, 3 lääkintäaliupseeria ja 4 lääkintämiestä. Sairaala oli hyvin varustettu ja mahdollisti leikkaus- ja shokkihoidon. Saarella oli käytettävissä myös sairasauto. Tykkipattereissa ja komppanioissa oli oma lääkintämies tai -ryhmä.
Syyskuun 15. päivänä klo 00:45 annettiin taisteluhälytys rykmentille ja klo 01:10 selosti rykmentin komentaja lääkärille tilanteen ilmoittaen saksalaisten nousseen maihin yöllä Suurkylän satamassa. Kohta tuotiin sairaalaan ensimmäinen oikeaan sääreen lievästi haavoittunut suomalainen ja hieman myöhemmin seuraava, vatsaan vaikeasti haavoittunut. Rykmentin lääkäri tiedusteli komentajalta, pitikö sairaala siirtää turvallisemmalle paikalle. Käskettiin, että sairaala jäi toistaiseksi paikoilleen, mutta aamun sarastaessa sairaalalle annettiin siirtomääräys korkeammalle suojaisempaan paikkaan Mäkiinpäällyksen sotilaskodin tiloihin. Siirto kuorma-autoilla onnistui hyvin.
Klo 11:30 saatiin tieto, että saareen oli tulossa suomalaisia moottoritorpedoveneitä, joiden mukana sai evakuoida haavoittuneita. Klo 14 lähetettiin 19 vaikeimmin haavoittunutta paaripotilasta sekä 12 istuen evakuoitavaa. Myöhemmin alkoi saapua muitakin aluksia tuoden puolustajille vahvennuksia ja materiaalitäydennyksiä, mutta myös paareja ja huopia sekä ylimääräisen lääkärin. Puolustustaistelun jatkuessa sotilaskoti vastaanotti vielä 69 suomalaista haavoittunutta ja 21 haavoittunutta saksalaista sotavankia. Suomalaisten potilaiden evakuointia mantereelle jatkettiin ja aluksilla oli evakuoitavia varten omaa lääkintähenkilöstöä.
Saksalaiset antautuivat seuravana päivänä, 16. syyskuuta. Rykmentin lääkärille ilmoitettiin, että saksalaisilla oli noin 150 haavoittunutta Suurkylässä olevassa Liikennetoimiston talossa. Koska myös suomalaiset tarvitsivat edelleen lääkärinhoitoa, jäi päällikkölääkäri lääkintämajuri Fröjdman rykmentin sairaalaan ja nuorempi lääkäri, lääkintäluutnantti Klami lähti saksalaisen joukkosidontapaikan lääkärin kanssa perustamaan antautuneille sairaalaa. Saksalaisia haettiin myös haavoittumispaikoilta ja heidän kahdesta joukkosidontapaikasta. Ongelmaksi muodostui, ettei heitä paarien puutteen takia voitu heti siirtää haavoittumispaikoilta. He eivät myös olleet saaneet ennen JSp:lleen pääsyä muuta hoitoa kuin sidoksen ja morfiiniruiskeen, ei esimerkiksi lastoitusta. Saksalaisia varten perustetussa sairaalassa suomalaisten taholta avusti lopulta kaksi lääkäriä sekä lääkintälottia. Potilaita lajiteltiin suomalaisen ja saksalaisen lääkärin johdolla. Suomalaiset haavoittuneet hoidettiin ja evakuoitiin saarelta ennen saksalaisia.
Mantereelle evakuoinnissa tuotti ongelmia se, että paareilla siirrettäviä ei saatu mahtumaan aluksien ovista, jolloin potilaat piti usein siirtää paarilta toiselle. Vaikeuksien johdosta vei 82 potilaan siirtäminen aluksiin koko 17. syyskuuta vastaisen yön. Potilaiden evakuointia mantereelle auttoi sittemmin saksalaisilta sotasaaliina saatu kuljetuslautta. Viimeiset potilaat lähtivät saarelta 19. syyskuuta illalla. Suomalaisten tappiot olivat 69 (toisessa lähteessä 67) haavoittunutta ja 36 kaatunutta. Saksalaisista haavoittuneista paaripotilaita oli 83 sekä istuen tai kävellen siirrettäviä 92.
Kenttäsairaalat kesällä 1944
Rintamajoukkojen lääkintähuollon runkona toimivat kenttäsairaalat. Nämä olivat keväällä 1944 sijoitettu yleensä etupainotteisesti, mitä perusteltiin kuljetusmatkojen lyhentämiseksi asemasotavaiheessa. Kenttäsairaalan A-osaston tuli ottaa vastaan vain pahasti haavoittuneet, kiireellistä kirurgista hoitoa vaativat tapaukset. Tällaisia olivat rintakehään, vatsaan ja vaikeasti raajoihin haavoittuneet. Kenttäsairaalaan päästessään vaikeavammainen oli yleensä evakuoinnin suhteen ratkaisevassa paikassa. Siellä hänet voitiin pelastaa sokin hoidon ja kirurgisten toimenpiteiden oikeellisella asettelulla, tai hän saattoi menehtyi vammoihinsa hoidosta huolimatta. Onnistuneelle hoidolle tarvittavia elementtejä oli mm työskentelyrauha ja toimiva veripalvelu.Suurhyökkäyksen alkaminen etulinjan kenttäsairaalassa
Divisioonan kenttäsairaala (39.KS) sijaitsi etulinjassa Valkeasaaressa Neuvostoliiton hyökkäyksen painopistesuunnassa. Lääkäri on muistellut ensimmäisen päivän tapahtumia seuraavasti.”Toukokuun puolivälissä kävi JR 48 komentaja, eversti Forsberg ja kertoi, että vihollinen oli kaivanut juoksuhautoja aivan lähelle meikäläisten asemia: Saatte nähdä, että muutaman viikon kuluessa alkaa suurhyökkäys.” Eversti Forsbergin käynnin jälkeen päällikkölääkäri tiedusteli divisioonan lääkäriltä, mitä toimenpiteitä suurhyökkäyksen mahdollisuus aiheuttaisi. Vastaus oli: ”Suurhyökkäys ei ole odotettavissa.” Sen jälkeen pidimme kenttäsairaalan lääkärien neuvottelun. Totesimme, että kun suurhyökkäys alkaa, me kuulemme sen heti tykistötulen äänestä. Silloin lähetämme kaikki kuljetuskelpoiset potilaat pois vuoteiden vapauttamiseksi. Kesäkuun 9. päivän aamulla heräsin etulinjoilta kantautuvaan valtavaan jyrinään. Totesin ”Se on alkanut”. Tilasimme autot kaikille kuljetusta kestäville. Haavoittuneita rupesikin pian tulemaan ja töitä oli taukoamatta. Vasta seuraavana aamuna potilaiden tulo äkkiä loppui, ja kranaattien ja pommien jyskeen tilalle tuli pahaenteinen hiljaisuus. Hiljaisuus sai selityksen puolenpäivän aikaan. Henkilöauto ajoi suurella nopeudella sairaalan pihalle, ja siitä astui 10. Divisioonan huoltopäällikkö, joka sanoi: Edessänne ei enää ole omia joukkoja. Yksi pataljoona oli lähtemässä vastahyökkäykseen, sen tuloksesta ei olla varmoja. Siirtykää henkilöautolla välittömästi kenttäsairaalan B-osastolle, joka toimii Patrun parantolassa ja missä on runsaasti tänään haavoittuneita.”
Sittemmin 39.KS sai määräyksen siirtyä tyhjenevän Viipurin sotasairaalaan rakennuksen tiloihin. Kenttäsairaalan lääkäri ehdotti sotasairaalan käytävien käyttöönottoa leikkaus- ja potilastiloiksi koska oli odotettavissa, että vihollisen toiminta pian aiheuttaisi ikkunoiden rikkoutumisen. Tätä suunnitelmaa eivät vanhemmat lääkärit kuitenkaan hyväksyneet. Seuraavana päivänä ikkunat kuitenkin rikkoutuivat. Koska myös veden saanti oli loppunut, tämä pakotti lopettamaan potilaiden vastaanottamisen 17. kesäkuuta. Kenttäsairaalassa ennätettiin hoitaa 160 potilasta, kun se aamuyöstä 18. kesäkuuta sai käskyn siirtyä Vahvialaan Viipurin luoteispuolelle. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta 1944.
Rintaman murruttua Karjalan Kannaksella kenttäsairaalat joutuivat siirtymään taakse useita kertoja, minkä lisäksi vihollisen voimakas ilmatoiminta vaikeutti potilaskuljetuksia ja sairaaloiden toimintaa. Siirron aikana potilaat oli ohjattava muualle. Kun vetäytymistaisteluja oli käyty vajaan viikon, oli siirtojen johdosta Länsi-Kannaksella hetken aikaa vain yksi kenttäsairaala (18.KS) toiminnassa. Myös muilla rintamalla vetäytymistaistelut kuormittivat kenttäsairaaloita, mutta näiden siirrot voitiin yleensä suorittaa hallitusti.
Kenttäsairaaloiden siirrot Kannaksella kesäkuussa 1944 (Kartta: Sotilaslääk Aikak)
Tali-Ihantalan torjuntataistelua tuki rintamantakana 9 kenttäsairaalaa ja 5 erillistä kenttäsairaalaosastoa. Joukkojen suuren määrän vuoksi divisioonien kaistat olivat kapeat, ja yhteistoiminta armeijakuntien ja divisioonien kesken korostui lääkintähuollossa. Haavoittuneet evakuoitiin etulinjasta yleensä lähimpään hoitopaikkaan. Menettely tasasi potilasruuhkia, koska eniten tappioita kokeneet yhtymät pystyivät kuormittamaan oman kenttäsairaalan lisäksi muitakin kenttäsairaaloita. Sairaaloiden siirtoja ei enää tarvittu, koska rintamatilanne Tali-Ihantalassa piti. Lisäksi alueen kenttäsairaalat oli ryhmitetty syvyysporrastukseen ja kenttäsairaalaverkosto toimi. Potilaat evakuoitiin edelleen sairasjunilla Kuusankoskelle, Lahdessa, Heinolassa ja Mikkelissä sijaitseviin sotasairaaloihin tai suoraan muihin Sisä-Suomen sotasairaaloihin, osin jopa vesiteitse Saimaata hyödyntäen.
Kenttäsairaalan siirto Karhumäestä Pohjois-Karjalaan
Maaselän Kannaksella Itä-Karjalassa sijaitsi kaksi kenttäsairaalaa, 22.KS ja 33. KS. Jälkimmäisen kirurgina toiminut muisteli vuoden 1944 kesää seuraavanlaisesti.”Syksyllä 1943 alettiin suunnitella 33.KS:lle uutta paikkaa Kontiovaaran maastoon, asumattomaan seutuun 40 km Karhumäestä länteen. Tarkoituksena oli rakentaa täysin uudet rakennukset. Työt aloitettiin varhain keväällä 1944. Kesäkuun 11. päivänä saatiin käsky alkaa tyhjentämään vanhaa sairaalaamme ja neljän päivän kuluttua alkoi muutto uuteen sairaalaan. Poliklinikkatilat ja leikkaussalit olivat hyvät ja tilavat. Oli sähköäkin ja vettä.
18. kesäkuuta oli muutto saatu suoritetuksi ja heti alkaa tulla haavoittuneita. Karhumäen toinen, 22.KS evakuoi osan potilaistaan meille ja siirtyi itse Suojärvelle. A-osastomme toiminta jatkuu entisellään, töitä on kahdelle kirurgille runsaasti, vaikka vain kiireelliset, välttämättömät tapaukset leikataan. Muut pyritään evakuoimaan nopeasti, aluksi vielä Äänislinnaan rautateitse, mutta juhannuksesta 1944 lähtien autoilla Suojärvelle. Juhannuksen jälkeen, 24.6. loppuu uusien potilaiden tulo, mutta aamulla on vielä täysi työ käynnissä, leikataan kun klo 7:OO aikaan ilmestyy pioneeriryhmä, joka ihmettelee, kuinka me vielä olemme täällä, sillä heillä on määrä hävittää, polttaa kaikki rakennuksemme ja heillä on kiire muuallekin. Koetetaan saada yhteys armeijakuntaan, mutta puhelinyhteys on poikki. Pioneerit tahtovat hermostua, mutta emme voi lähteä, ei ole tietoa, minne mennään eikä ole muuttoautojakaan. Jatketaan töitä. Klo 10:30 tulee muuttokolonna ja sen mukana armeijakunnan käsky siirtyä Kaitajärvelle, vanhan rajan länsipuolelle.
KS:n toiminta Kontiovaaralla oli ollut kiireistä. Murtumat kipsattiin tarpeen mukaan, vatsaan ja rintakehään haavoittuneet leikattiin. Nämäkin jouduttiin evakuoimaan 1–3 vuorokauden kuluessa ja viimeinen vatsapotilas siirrettiin leikkauspöydältä suoraan linja-autoon matkalle Suojärvelle noin 150 km päähän. Kaikki kenttäsairaalan rakennukset rikottiin ja poltettiin. Kaksi viimeksi jäänyttä lääkäriä oli ollut mukana hävitystyössä.”
Kenttäsairaalat Aunuksen vetäytymistaisteluissa
Länsi-Aunuksessa U-asemassa heinäkuussa käydyt Nietjärven torjuntataistelut aiheuttivat suuria tappioita, jolloin rintamalohkon kenttäsairaalat ruuhkautuivat ja sairasjunien hakumatkat rintamalle olivat riittämättömiä. Heinäkuun alun jälkeen voitiin rautatiekuljetuksia Laatokan koilliskulmaan laskevan Jänisjoen itäpuolelle jatkaa vain huonon lentosään vallitessa. Vihollisen ilmatoiminnan takia junia ei ohjattu Jänisjoen yli kuin poikkeustapauksissa ja silloinkin vain amputarvikejunia tai sairasmoottorivaunuja. Samanaikaisesti kenttäsairaaloita oli vielä joen itäpuolella ja alueen kolme kenttäsairaalaa olivat kuormittuneita. Lääkintähuollon potilaskuljetuskriisin ratkaisi ilmavoimat hävittäjätuellaan.Armeijakunnan (ent. Aunuksen Ryhmän) uusi päällikkölääkäri – edeltäjän kaaduttua heinäkuun 1. päivänä – lääkintäeversti Somer otti tällöin yhteyden armeijakunnan komentajaan, kenraaliluutnantti Talvelaan, joka ymmärtäväisesti totesi: ”Junat kulkevat, jos saat peltikaton niiden päälle. Mene puhumaan asiasta ilmakomentajan kanssa”.
Somerin neuvoteltua armeijakunnan ilmatorjuntakomentajan, eversti Eino Tuompon kanssa oli tuloksena, että Värtsilän lentokentän Hävittäjälentolaivue 26:n kunnossa olevat hävittäjäkoneet suojaisivat haluttuna aikana sairasjunien kulkua ja lastaamista. Jänisjoen ja Läskelän välille hälytettiinkin kaksi sairasjunaa, joihin Läskelän asemalta ja ratapenkalta ryhdyttiin siirtämään sairaslinja-autoista potilaita. Samalla toimintaa suojasi taivaalla kolme hävittäjää. 900 evakuointia odottavaa potilasta siirrettiin turvallisesti Sisä-Suomen sotasairaaloihin. Kenttäsairaalat pystyivät tämän jälkeen toimimaan normaalisti ja ottamaan vastaan uusia potilaita.
Johtopäätöksiä
Sekavassa rintamatilanteessa on yleensä tarkoituksenmukaista, että suuria lääkintäyksiköitä johdetaan keskitetysti armeijakunnan esikunnasta, jossa yleistilanteen kehitys on laajemmin nähtävissä. Tällaista kaikkien kenttäsairaaloiden johtosuhdemuutosta esitti armeijakunnan lääkäri Länsi-Kannakselle helmikuussa 1944. Hän sai käsityksen, että armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Öhquist ehkä olisi ehdotukseen suostunut, mutta asia raukesi esikuntapäällikön ja huoltopäällikön vastustukseen. Divisioonat eivät toisinaan halunneet luovuttaa kenttäsairaalaansa ylemmälle johtoportaalle. IV Armeijakunnassa divisioonat saivat täten itse määrätä yhtymäänsä kuuluvan kenttäsairaalan sijainnin, toisin kuin muualla. Haavoittuneille sotavuosina kenttäsairaaloissa suoritettu päivystyskirurgia on terveydenhuoltomme historiassa vielä nykyisinkin vähän tunnettu aihepiiri.
Sotasairaalat kesällä 1944
Sotasairaaloita toimi jatkosodassa todellisuudessa samanaikaisesti yleensä 39 sairaalaa. Sotasairaalat pystyivät monipuoliseen kirurgiseen ja muiltakin osin tehokkaaseen hoitoon, johon kenttäsairaaloissa ei ollut mahdollisuuksia. Tavoitteena oli yksi sairaanhoitajatar 10 potilaspaikkaa kohti, mihin päästiin yleensä vain rintamaläheisissä sairaaloissa. Useimmat sotasairaalat toimivat henkilökunnan puutteen takia huomattavasti vajaavahvuisina, mikä rasitti henkilöstöä 1944 kesän torjuntataistelujen aikana.Lähellä rintamaa olleet sotasairaalat toimivat evakuointisairaaloina. Ne ottivat vastaan kenttäsairaaloista tuodut potilaat ja lajittelivat nämä hoidon ja kuljetustarpeen mukaan sekä toimivat tärkeänä väliportaana rintaman ja kotiseudun sairaaloiden välillä. Muutaman sairaalan merkitys korostui kesän 1944 torjuntataisteluissa.
13. Sotasairaala Viipurissa
Viipurissa toimivan 13. Sotasairaalan henkilökuntamiehitys oli kesäkuun 1944 alussa heikko. Potilaiden vyöry alkoi heti suurhyökkäyksen jälkeisenä päivänä. Haavoittunut sotamies muistelee. ”Meidät purettiin Viipurin komean sotasairaalan pihaan. Me kävelemään pääsevät riensimme heti sisään. Näky oli masentava: jokainen käytäväkin oli täynnä paareilla makaavia ja seinänvierillä istuvia enemmän tai vähemmän haavoittuneita sotilaita. Eräs hoitajista kysyi ohi mennessään henkilötietoja ja vammaani, vilkaisi reittäni ja lähti. Tuokion kuluttua hän toi lapun kouraan ja kehotti menemään pihassa odottavan kuorma-auton lavalle, joka sitten, kun lasti oli täysi, veisi asemalle.”
Suuri 13. Sotasairaala toimi loppuvuodesta 1941 kesäkuun 1944 puoliväliin aiemman Viipurin sotilassairaalan tiloissa (SA-kuva)
Viipurin pommitukset katkaisivat sairaalasta sähköt ja vesijohdot 14. kesäkuuta, mikä teki vaativamman sairaalahoidon mahdottomaksi. Koska rintamakin oli murtunut, ryhdyttiin seuraavana päivänä sairaalaa siirtämään Kuusankoskelle. Uudet haavoittuneet ohjattiin nyt Joutsenossa toimivaan suureen 43. Sotasairaalaan, jota oli ryhdytty tyhjentämään siellä hoidettavista siviilipotilaista. Kannaksella toiminut 39. Kenttäsairaala muutti puolestaan tyhjenevän Viipurin rakennuksen tiloihin.
13.SotaS:n päällikkölääkärinä jatkosodassa toimi lääkintäeverstiluutnantti Harry Björk ja ylihoitajattarena Helmi Karsikko (SA-kuva)
13.SotaS:n päällikkölääkärinä jatkosodassa toimi lääkintäeverstiluutnantti Harry Björk ja ylihoitajattarena Helmi Karsikko (SA-kuva)
Viipurin (13.SotaS) ja Joutsenon (43.SotaS) sotasairaaloiden siirrot lännemmäksi Kannaksen rintaman vetäytyessä kesällä 1944. (Sotilaslääketieteellinen Aikakauslehti)
43. Sotasairaala Joutsenossa
Talvisodan tapaan tilanne Joutsenossa sijainneessa sotasairaalassa muodostui hyvin vaikeaksi, haavoittuneita saapui päivittäin satoja. Lääkäreitä ja hoitohenkikuntaa komennettiin muualta sairaalaan. Haavoittuneita varten toimi kahdeksan kirurgia, kaksi neurokirurgia, leukakirurgi ja silmälääkäri sekä runsaasti muuta henkilökuntaa. Rintaman kehityksen suunta, haavoittuneiden joukossa vallinnut masentunut mieliala ja epävarmuus sairasjunien kulusta koettelivat henkilökunnan hermoja. Potilaita jatkohoitoon, Sisä-Suomeen, evakuoivat sairasjunat kulkivat liikenneruuhkan vähentämiseksi ajoittain vastapäivään Saimaan ympäri.kaksi päivää Viipurin menetyksen jälkeen, kesäkuun 22. päivänä tuli määräys siirtää seuraavaan aamupäivään mennessä potilaat sekä sairaalan varusteet Heinolaan. Evakuointi onnistuikin lähes viime hetkellä sairasjunilla määräaikaan kello kymmeneen mennessä. Tällaisissa tilanteissa sairasjunat ajoivat yleensä peräkkäin.
Joutsenossa sijainnut 43. Sotasairaala (Tiuruniemen sairaala) oli valmistunut vuonna 1939. (Museovirasto)
Ylihoitajattarena toiminut Irja Maukonen on muistellut, että sairaalan lähtiessä evakkoon ja kenttäsairaalan tullessa vallitsi sairaalassa pahemmanpuoleinen kaaos. Osa potilaista ja lääkintämateriaalista evakuoitiin hinaajien vetämillä lotjilla Saimaan rannasta Mikkeliin. Yhden lotjan ollessa täydessä halkolastissa ilmasuojelukomppanian miehet heittivät halot järveen, kun aikaa ei ollut kunnolliseen purkamiseen. Kaiken kaikkiaan sisävesialuksilla evakuoitiin kesällä ilman tappioita peräti 17 500 siviili- ja sotilaspotilasta pääasiassa Saimaan kaakkois- ja etelärannoilta Mikkeliin, Savonlinnaan ja Varkauteen. Samanaikaisesti sairaalaan muutti Kannakselta saapuneen 18. Kenttäsairaalan A-osasto ja myöhemmin 13. Kenttäsairaala. Viipurista Kuusankoskelle siirtynyt13. Sotasairaala oli samalla valmis vastaanottamaan potilaita. Tali-Ihantalan taistelun aikana kenttäsairaalat evakuoivatkin potilaansa yleensä Luumäen kautta Kuusankoskelle tai suoraan sisä-Suomen sairaaloihin. Joutsenoon jäänyt sairaala toimi tärkeänä kenttäsairaaloiden ja muutaman tilapäissairaalan sijaintipaikkana.
66. Sotasairaala Äänislinnassa
Myös Itä-Karjalassa rintamatilanteen muutos aiheutti sairaaloille uuden tilanteen. Jo talvella 1944 ryhdyttiin Äänislinnassa, Petroskoissa, toimineen suuren 66. sotasairaalan toimintaa supistamaan lisääntyneen ilmavaaran takia. Tarkoitus oli sairaalan sijoittaminen kivirakennuksiin ja luopuminen puutaloissa olevista osastoista. Kesäkuun 17. päivänä 1944 tuli määräys kiireellisesti siirtää sairaala Äänislinnasta Joensuuhun. Samana päivänä ryhdyttiin sairaalan tyhjentämiseen ja seuraavana päivänä olivat kaikki potilaat evakuoitu sairasjuniin. Lääkintämateriaalin siirtoa helpotti se, että keväällä 1944 Päämajan lääkintäosasto II oli toimittanut sairaalalle suuren määrän ammuslaatikoita, jotka osoittautuivat sopiviksi materiaalin kuljettamiseen. Karjalan Kannaksen mukaisesti, jo kolmen päivänä kuluttua, 20. kesäkuuta 1944, sotasairaalan tehtävät siirrettiin kaupungissa aloittaneelle 15. Kenttäsairaalalle.Potilaat siirtyivät sairasjunalla Joensuuhun ja henkilökunta pääasiallisesti tavallisissa henkilöjunissa huolimatta niissä vallinneesta tungoksesta. 66.SotaS yhdistettiin Joensuussa ennestään toimivaan 22.SotaS:aan kesäkuun 22. päivänä 1944, jolloin tämän resurssit laajenivat merkittävästi sekä henkilökunnan että materiaalin osalta. Samana päivänä Äänislinnan sotasairaala lopetti toimintansa itsenäisenä laitoksena. Pohjois-karjalaan oli samalla muodostunut vahva evakuointisairaala Ilomantsin suunnan joukoille.
Pälkjärven sotasairaala Nieljärven torjuntataisteluissa
Vähemmälle huomiolla jäänyt suuri evakuointisairaala sijaitsi Pälkjärven kunnassa, muutama kilometri nykyisen rajan itäpuolella Värtsilän korkeudella. Sinne oli vuonna 1925 valmistunut uusi Pälksaaren mielisairaala Laatokan Karjalaa varten. Jo talvisodassa sairaalaan perustettiin 25. Sotasairaala. Päämaja määräsi kesäkuun lopussa heti perustettavaksi 100 kirurgista potilaspaikkaa entisten 500 potilaspaikan lisäksi. Heinäkuun alussa ilmoitettiin sairaalan muuttamisesta Aunuksen rintaman evakuointisairaalaksi. Samalla sairaalaan perustettiin entisten erikoisalojen lisäksi silmätauti- ja kallokirurginen osasto. Potilaita saapui Nietjärven torjuntataistelujen aikana vuorokaudessa jopa 600 potilasta, joista puolet ohi kenttäsairaaloiden, tai käymättä aina edes joukkosidontapaikassakaan. Aivovammapotilaiden hoitoa haittasi kuitenkin se, että neurokirurginen osasto sijaitsi liian kaukana etulinjasta, yli 100 km päässä. Kesällä 1944 otettiin myös 323 psykiatrisia potilasta hoitoon. Sairaala täyttyi ääriään myöten, mutta siirtokuntoisten potilaiden sairasjunakuljetukset Pälkjärven rautatieasemalta onnistuivat yleensä hyvin. Junat kulkivat yleensä Saimaan pohjoispuolitse Sisä-Suomeen. Viisi päivää aselevon jälkeen aloitettiin sairaalan muutto Raaheen. Sairaala jätettiin uusille omistajilleen täysin siivottuna.
Pälksaaren piirimielisairaala toimi Aunuksen rintaman 25. Sotasairaala kesällä 1944 (Museovirasto)
Koko maan sairaalalaitos tuki puolustusvoimia
Sotasairaalatoiminnan ollessa laajimmillaan kesällä 1944 Lääkintöhallitus kääntyi Päämajan lääkintäosaston puoleen tiedustellen, voisiko puolustusvoimat ottaa kokonaan käyttöönsä valtion kaikki sairaalat henkilökuntineen. Valtioneuvosto määräsi heinäkuun 13. päivänä, että kaikki ne siviilisairaalat, joissa oli hoidettu puolustusvoimain potilaita, oli viipymättä siirrettävä puolustusvoimien käyttöön. Sisä-Suomessa sijainneiden sotasairaaloiden merkitys oli suuri, sillä rintamaläheiset evakuointisairaalat eivät millään olisi selvinneet potilasruuhkista ilman hoidettujen potilaiden jatkohoitoon lähettämistä Sisä-Suomeen. Pienempiin kaupunkeihin sodan kuluessa sijoitettuihin sotasairaaloihin saatettiin lähettää pitempikestoista toipilashoitoa tarvitsevia potilaita ja joiden piti saada levätä rauhassa paikoillaan ilman ilmahälytysten vaaraa ja siirtoja pommisuojaan. Tällaisia potilaita olivat esimerkiksi reisi- ja selkärankapotilaat tai kallomurtumista toipuvat.
Sotatoimiyhtymien ja kotijoukkojen sairaaloihin otetut haavoittuneet tammi-marraskuussa vuonna 1944
Johtopäätös
Johtopäätöksenä voidaan todeta sotasairaalalaitoksen selvinneen vaativasta tehtävästään hyvin. Sotasairaaloiden siirtäminen taemmaksi (esim. Viipurista Kuusankoskelle tai Äänislinnasta Joensuuhun) ei tuottanut yleensä vaikeuksia, koska sairaaloita oli purettu ja siirretty ja pantu pystyyn uudessa paikassa sodan aikana niin monta kertaa, että henkilökunnalla oli huomattava rutiini. Kesällä 1944 suurin osa maan sairaalakapasiteetista ja terveydenhuollon henkilöstöstä oli sodan vuoksi siirretty palvelemaan puolustusvoimia, mikä erityisesti heikensi tuberkuloosi- ja mielisairaalahoitoa tarvitsevien siviilien asemaa. Sotasairaaloiden toiminta on ainutlaatuinen luku sairaalalaitoksemme historiassa.
53. Sotasairaalan III jaostosairaala (osastoryhmä) toimi Helsingin naistenklinikan tiloissa Meilahdessa. (Postikortti)
Yhteenveto
Kaikilla rintamalohkoilla käynnistyneet torjuntataistelut ja vetäytyminen pakottivat siirtämään kenttälääkintälaitoksia ja eräitä sotasairaaloitakin taemmaksi. Samalla kenttäsairaaloiden asemasodanaikaisen toiminnan luonne muuttui, sillä valtaosa potilaista oli nyt haavoittuneita, joiden määrä kasvoi erittäin nopeasti. Lääkintähuollon olikin ripeästi laajennettava toimintaansa perustamalla asemasotavaiheessa lakkautettuja lääkintämuodostelmia uudelleen. Esimerkiksi veripalvelun täytyi nopeasti tehostaa toimintaansa moninkertaisesti.Kuten kaikkialla puolustusvoimissa, myös lääkintähuollon henkilöstöä kutsuttiin lisää palvelukseen toiminnan äkisti kasvaessa. Torjuntataisteluiden aikana jouduttiin Lahdessa sijainneesta Lääkintäkoulutuskeskuksesta lähettämään miehiä mahdollisimman nopeassa tahdissa täydennykseksi kenttäarmeijalle sen huomattavia tappioita korvaamaan. Myös sotasairaalat tarvitsivat välittömästi lisää henkilöstöä kasvaneiden potilasmäärien vuoksi. Samalla tuberkuloosi- ja mielisairaalahoidossa olevia siirrettiin koteihinsa, mikä heikensi heidän tilannettaan. Maan koko sairaalalaitos alistettiin puolustusvoimien johtoon heinäkuussa 1944.
Valtakunnan sairaalalaitoksen tasaiseksi kuormittamiseksi sairasjunien lukumäärä lisättiin nopeasti 10 junaan. Sairasautot joutuivat entistä suurempien rasitusten alaisiksi, ja yhä useampi kului loppuun. Tämän johdosta kesällä 1944 perustettiin neljä uutta sairasautokomppaniaa ja yksi sairasautojoukkue. Käytännöllisesti katsoen kaikki välttämättömät potilaskuljetukset saatiin kuitenkin suoritetuiksi. Vetäytymisvaiheen aikana potilasmäärät ja osin kuljetusmatkat rautatien varteen tai lähimpään sotasairaalaan kasvoivat pitkiksi. Puolustustaistelut ja vetäytyminen aiheuttivat myös materiaalitappioita. Lääkintämateriaalia menetettiin 20 joukkosidontapaikan ja yhden kenttäsairaalaosaston verran.
Huolimatta siitä, että hiljaisen asemasotavaiheen aikana oli pyritty tulemaan toimeen kaikilla lääkintähuollon aloilla mahdollisimman vähällä, voitiin täyttää kesäkuussa 1944 alkaneen kiivaan vaiheen monikertaisiksi kohonneet sotasairaalapaikkojen, kuljetusten ja veripalvelun vaatimukset. Ainoastaan Karjalan Kannaksella jouduttiin kerran, Neuvostoliiton hyökkäyksen rajuuden vuoksi, kaikkia kenttäsairaaloita siirtämään lähes samaan aikaan, mikä tilapäisesti heikensi mahdollisuutta päästä rintaman läheisyydessä kirurgiseen hoitoon. Koska rintamatilanne kesällä 1944 oli paikoin hyvin vaikea, oli väistämätöntä, että kaikki ei voinut tapahtua suunnitellulla tavalla. Kokonaisuutena lääkintähuolto onnistui tehtävässään, kun otetaan huomioon torjuntataistelujen vaikeudet.
Raskas taisteluvaihe alkoi vaikuttaa heikentävästi joukkojen terveydentilaan, koska muu huolto ja mahdollisuudet päästä lepoon olivat usein puutteellista. Taistelujen hiljeneminen elokuussa 1944 korjasi tämän uhan.
Raskas taisteluvaihe alkoi vaikuttaa heikentävästi joukkojen terveydentilaan, koska muu huolto ja mahdollisuudet päästä lepoon olivat usein puutteellista. Taistelujen hiljeneminen elokuussa 1944 korjasi tämän uhan.